Viime perjantain ja lauantain välinen yö oli pitkä, mutta ikimuistoinen. Osallistuimme seuran ja yhteensä kolmen nelihenkisen joukkueen voimin Vierumäki 24H-hiihtoon. Tapahtuma alkoi perjantaina ilta kuudelta ja loppui tasan vuorokautta myöhemmin. Tukikohtana toimi Vierumäen kuplahalli ja reittinä vajaan viiden kilometrin latu, jota ehdin vuorokauden aikana kiertää 90 kilometrin edestä.
Alun perin ajatuksensa oli hiihdellä rauhallisesti ja keskittyä kilometrien keräilyyn. Mutta sillä sekunnilla kun sain numerolapun rintaan, päässä kävi jonkunlainen naksahdus. Kilpaahan tänne on tultu hiihtämään! Olin joukkueemme aloittaja ja kiskoin fiksuna tyttönä jo ensimmäisellä kierroksella jalat aivan hapoille. Toisella kierroksella vauhti oli vajaan minuutin rauhallisempaa ja kolmannella se putosi jälleen lähes minuutin. Siihen se sittenkin pysähtyikin. VK-sykkeillä menin silti suurimman osan matkasta. Nopein (ensimmäinen) kierros oli hieman alle 16 minuuttia ja hitain vähän päälle 19 minuuttia. Keskiarvokierrosvauhdiksi jäi noin 18 minuuttia tai vähän alle.
Ensimmäiset kolme tuntia hiihdettiin kierros per nainen –periaatteella, jolloin taukoa ehti pitää vajaan tunnin. Iltaruokailun aikaan siirryttiin kahden kierroksen taktiikkaan, jotta ruoka ehti sulaa vajaat pari tuntia ennen ladulle lähtöä. Kahden kierroksen kiertäminen tuntui muutenkin mukavammalta, koska vauhti oli pakko pitää maltillisempana. Sillä mentiin siis melkein aamuun asti.
Tauon aikana rutiiniksi muodostui melko nopeasti kuivan kerraston vaihtaminen, nopea tankkaus, lyhyt lepo, vaatteiden päälle pukeminen ja sitten taas vaihtopaikalle odottamaan viestin tuojaa omalta kierrokseltaan. Ikävintä oli kaivautua makuupussin lämpimästä juuri kun oli vaipunut hetkellisesti horrokseen. Nukuttua ei tullut yön aikana ollenkaan, mutta muutaman kerran ehdin torkahtaa muutamaksi minuutiksi.
Vaikeimmat hetket koin aamu kuuden ja yhdeksän välillä, jolloin väsymys alkoi painaa toden teolla. Samoihin aikoihin kärvistelin vessassa hetkellisen ”turistiripulin” kourissa, mikä tyhjensi vatsan ja energiavarastot aivan totaalisesti. Aleksi totesikin minut nähdessään, että näytän siltä, kuin olisin lomareissulla haudan takaa, sen verran valkoinen oli naama, silmäpusseista puhumattakaan.
Iso kiitos tokenemisestani kuuluu Northforcen suolapitoiselle urheilujuomalle, sillä sen ansiosta kykenin hiihtämään moneen kertaan tyhjennetyllä mahalla. Samaa juomaa kiittelivät muutkin seuralaiset, jotka kokivat hetkellistä nestehukkaa.
Kokemuksena 24 tunnin hiihto oli huikea, etenkin korvien välille. Yön hämärinä tunteina ja väsyneenä ladulle lähteminen koettelivat henkistä kanttia ja oli ilo huomata, että sitähän löytyy :). Kertaakaan ei iskenyt uskon puute, kiukku tai niin ylitsepääsemätön väsymys, että oma vuoro olisi pitänyt siirtää seuraavalle. Hiihtäminen tuntui kertakaikkisen mukavalta ja porukassa heitetty läppä piti tunnelman keveänä koko vuorokauden.
Tapahtuman raskain osuus taisi lopulta olla palkintojoen jaon odottaminen. Tapahtuman järjestelyistä vastanneet opiskelijat olivat tehneet voimistelu- ja musiikkiesityksiä, jotka kaikesta sympaattisuudestaan huolimatta olisi voinut jättää esittämättä. Armoton väsymys painoin silmäluomia ja puoli seitsemän aikaan illalla ainoa toiveeni oli päästä äkkiä kotiin, suihkuun ja nukkumaan.
Pronssimitalit kaulassa oli silti kiva lähteä kotiin! Iso kiitos loistavalle tiimille – Annalle, Sarille ja Katjalle. Kaikkea hullua sitä tuleekin porukalla tehtyä!
Toipuminen on ollut yllättävän nopeaa. Sunnuntain ja maanantain pidin totaalilepoa, mutta eilen jo juoksentelin kevyesti hallissa. Kolmen kilometrin alkuverkan jälkeen juoksin 3 x 4 x 200 metriä rennon kovaa ja ilman kelloa. Jaloissa ei painanut juuri lainkaan, mutta siitäkin huolimatta otan koko viikon melko kevyesti. Tänään ajattelin polkea trainerilla ja venytellä kunnolla ja huomenna menen uimaan. Loppuviikon suunnittelen tuntuman ja kelien mukaan. Mutta eiköhän sitä taas viikonloppuna ladulle jouda 🙂