Rakkaan harrastukseni kilpailukausi huipentui viime viikonloppuna. Ironman, täysmatka, saa jo pelkästään ajatuksena sydämen lyömään pari pykälää tiuhemmin. Haaste on suuri, mutta ei suinkaan ylivoimainen, silloin kun siihen on valmistautunut huolella. Minulle Barcelona oli neljäs täysmatka ja kolmas Ironman-sarjan kilpailu. Tiesin siis varsin hyvin, mitä tuleman pitää.
Lensimme Barcelonaan perjantaina. Kyyti kisapaikalle Calellaan oli järjestynyt hienosti hotellimme, Bernat II:n, kautta. Ikinä ennen minua ei ole oltu kentällä vastassa nimikyltin kanssa. Matkustaminen sujui kaikin puolin helposti ja jouhevasti.
Perjantai-ilta meni laukkuja purkaessa ja pyöriä kasatessa. Edellisenä päivänä paikan päälle saapuneet Katja ja Esa sekä Mika ja Marjut kertoivat meille illallisella tunnelmiaan exposta ja kisapaikoilta. Ilma oli lämmin ja meri sekä maalialue ja expo olivat vain reilun 100 metrin päässä hotellilta. Tunnelma oli odottava ja aavistuksen jännittynyt.
Lauantai-aamuna pulahdimme uimaan auringon juuri noustessa. Aallokkoa oli jonkun verran, mutta turkoosin sinisessä, kristallin kirkkaassa ja 22-asteisessa meressä uiminen oli ihanaa! Nautin aaltojen mukana soljumisesta ja uinnin rentoudesta. Suolainen vesi kellutti mukavasti ja uiminen tuntui helpolta.
Rekisteröitymisen jälkeen kävimme testaamassa pyörät pienellä lenkillä ja sen päälle juoksin vartin verran. Kroppa tuntui hyvältä ja askel kevyeltä. Sain valmentajaltani Joel Jokiselta tsemppiviestin ja ohjeita kisaan.
Vastauksessani kiitin häntä hyvästä valmennuksesta ja koko vuodesta. Meni miten meni, niin minulla oli sairasteluista huolimatta takanani hyvä harjoitusvuosi ja koko kesän ehjimmät viimeiset kaksi kuukautta. Ironmania edeltäneiden yhdeksän viikon aikana tein seitsemän ”isoa”, kisavauhtista yhdistelmä/juoksu/pyöräharjoitusta, jotka kaikki menivät putkeen. Niiden pohjalta olo oli varma ja luottavainen.
Iltapäivällä veimme pyörät ja vaihtopussit lähtöpaikalle. Kaikki oli valmista.
Lauantaina herätyskello soi varttia yli viisi. Aamupala nassuun ja sitten puoli seitsemältä kävellen kohti puolentoista kilometrin päässä ollutta lähtöpaikkaa. Oli vielä säkkipimeää, kun kävelimme Essin, Laten, Samin, Simon, Katjan, Esan ja Mikan kanssa reput selässä hiljaa jutellen.
Lähtöalueella kuhina oli jo melkoinen. Barcelona on Euroopan suurin Ironman-kilpailu. Kisassa oli mukana lähes 3000 triathlonistia 72 eri maasta. Suomalaisiakin oli mukana vähän yli sata.
Lähtöpaikalla rutiini on aina sama: pyörän kumien pumppaus, bajamajajonotusta, märkäpuvut päälle, testiuinti ja sitten ryhmittyminen lähtökarsinaan.
Menimme Essin, Katjan ja Samin kanssa 1.05-1.10 karsinan hännille. Musiikki pauhasi ja kuuluttajat nostivat tunnelmaa. Ensin lähtivät pro-sarjalaiset matkaan ja sitten meitä ikäsarjaurheilijoita ryhdyttiin laskemaan karsina kerrallaan mereen.
Tykkäsin rolling startista, jossa päästettiin kuusi lähtijää neljän sekunnin välein uimaan. Sen ansiosta alussa ei ollut minkäänlaista painia tai hässäkkää.
Uinti lähti hyvin liikkelle. Pyrin löytämään oman, hyvän ja rennon rytmin. 2000 metriin asti matka sujui joutuisasti. Katsoin kellosta väliaikaa, joka näytti 34.50. Jes, olin hyvässä vauhdissa!
Kahden tonnin poijun kohdalta käännyttiin uimaan takaisin kohti rantaa pieneen vasta-aaltoon. Vauhti hidastui. 3000 metrin poijulla ajattelin, että saisihan tämä jo loppua. Ei väsyttänyt, mutta olo alkoi tuntua jo aika kypsältä. Kun nousin ylös merestä, vilkaisin kelloa ja olin aavistuksen pettynyt. 1.13. Odotin uivani muutaman minuutin kovempaa. Mutta sitten mietin, että minuutti sinne tai tänne, tästähän tämä vasta alkaa!
Vaihtoteltassa kiskoin märkäpukua pois päältä, kun Katja juoksi kohti pyörää ja huikkasi jotain mennessään. Silloin tuli kiire. Tajusin, että olin sittenkin uinut ihan hyvin, kun en ollut häntä paljoa perässä.
Ensimmäiset kolme kilometriä olivat peesivapaa pätkä, joka piti järjestäjän ohjeiden mukaisesti polkea yläsarvilta. Pomppuinen tie mutkitteli kapeita kujia kohti Calellan rantatietä. Jotkut urpot (miehet) kuvittelivat kisan ratkeavan heti ensimmäisillä kilometreillä ja tekivät mutkissa uhkarohkeita läheltä piti-ohituksia, jotka saivat veren kiehumaan ja minut karjumaan pari kansainvälistä kirosanaa perään.
Yhdessä asfalttipompussa pyörän sarvien välissä ollut juomapulloni lensi kaaressa katuun ja vieri siitä pientareelle. Se ainoa juoma-/vaihtopulloni. Omaa tyhmyyttäni olin ajatellut sen riittävän. Ja olisihan se toki riittänyt, jos olisi pysynyt kiinni.
Sadattelin asiaa hetken mielessäni ja tunnustelin suun kuivuusastetta. Ei vielä kamalan paha. Muistelin ensimmäisen huoltopisteen olevan 27 kilometrin kohdalla. Sinne asti oli siis selvittävä ilman juotavaa. Otin pieniä hörppyjä rungossa olleessa toisesta pullosta, johon olin sekoittanut 15 geeliä ja 7 saltstickiä pienen vesitilkan kanssa. Juoma oli suolaista, paksua ja jäi kiinni kitalakeen. Parempaa kuitenkin kuin ei mitään.
Ensimmäisellä huoltopisteellä nappasin urheilujuomapullon lisäksi vesipullon ja join siitä heti puolet. Neste nousi seuraavalla nielaisulla takaisin kurkkuun ja siitä paineella ulos. Arvelin, että hapan geelilitku ei ollut tehnyt kovin hyvää vatsalleni, minkä takia vesi ei pysynyt sisällä. En kuitenkaan hermostunut. Jatkoin sitkeästi juomista (ja oksentelua). Toisella kierroksella neste alkoi pysyä paremmin sisuksissa.
Juomasähläyksestä huolimatta pyöräjalat tuntuivat uskomattoman kevyiltä ja vahvoilta. Toki olosuhteet ja reittikin olivat parhaat ikinä. Ensimmäiset 20 kilometriä poljettiin rantatietä myötätuuleen ja vauhti oli neljääkymppiä. Sitten käännyttiin sisämaahan ja poljettiin kuuden kilometrin nousu, joka tultiin kääntöpaikan jälkeen samoja jälkiä vauhdikkaasti takaisin. Sen jälkeen taas parikymmentä kilometriä myötäisessä rantatietä Barcelonaan suuntaan kääntöpaikalle ja sitten 40 kilometriä takaisin vastatuuleen.
Molemmilla kierroksella vauhti hidastui vastatuulipätkillä, mutta en antanut sen häiritä. Pyrin polkemaan tasaisesti ja turhia hötkyilemättä, ja seurailin sykettä ja watteja. Pidin mielessäni, että matka on pitkä ja kaikki ylimääräiset kimpoilut kostautuvat yleensä loppumatkasta tai viimeistään juoksussa.
Pyörä kulki kuin unelma loppuun asti ja juoksuun lähtö tuntui ilahduttavan helpolta. Ensimmäisillä kilometreillä annoin jalkojen viedä ja tarkkailin sykettä, jotta se ei nousisi yli aerobisen kynnyksen.
Yleensä en ole tykännyt yhtään helteessä kilpailemisesta, mutta nyt noin 25 asteen lämpötila ei haitannut. Viilensin kroppaa huolella jokaisella huoltopisteellä ja otin pieniä hörppyjä kädessäni mukana kulkeneesta lötköpussista, johon oli tyhjentänyt 5 geeliä. Join vettä ja aina välillä urheilujuomaa ja coca-colaa. Etenin tasaisesti kymppi kerrallaan. Muistin Joelin ohjeet positiivisesta itsepuhelusta ja koitin pitää ajatukset mahdollisimman kaukana juostavasta matkasta ja jäljellä olevista kilometreistä.
Tavoitteenani oli juosta 3.50 maraton. Puolessa välissä vilkaisin kelloa, joka näytti väliajaksi 1.53. Pala nousi kurkkuun silkasta liikutuksesta, kun mietin, miten hyvin jaksan ja miten kevyesti juoksu kulkee. Nautin kannustuksesta ja seurakavereiden kohtaamisesta. Tunnustelin oikeaa pohjettani, joka oli kiusannut kesällä vähän väliä. Ei mitään tuntemuksia, vaikka juoksin ohutpohjaisilla lempitossuillani. Hiekkapätkillä keuhkoja kutitti ja yskin välillä kovasti. Vesi auttoi ja huuhteli kutinan mennessään.
Viimeisellä kierroksella jalkojen lihakset tuntuivat kuroutuvan kasaan ja eteneminen muuttui kivuliaammaksi. Viimeinen ”perälenkki”, 2,5 kilometrin pätkä suoraa tietä, käännös ja sama takaisin, tuntui loputtoman pitkältä.
Vauhdin hidastumisesta huolimatta mieli pysyi kirkkaana loppuun asti. Viimeisillä kilometreillä nautin koko rahan ja jokaisen vuoden aikana vuodatetun hikipisaran edestä. Tätä olin tilannut, tästä olin haaveillut ja nyt sen sain. Enempää en olisi voinut toivoa.
Maalissa olo oli euforinen. Loppuaikani oli 10.33 ja paransin ennätystäni lähes 40 minuutilla. Hetkeä myöhemmin olo muuttui pahoinvoivaksi. Viimeisen kympin aikana maha oli turvonnut palloksi ja nesteen imeytyminen oli huonoa. Tarjolla olisi ollut vaikka minkälaista syötävää, mutta mitään en pystynyt ottamaan. Sanoin Katjalle, joka oli joutunut keskeyttämään jalkavaivan takia juoksun alussa, että haen vaihtopussini ja menen hotellille.
Kuuma suihku, appelsiinimehu ja sipsit kohensivat oloa nopeasti. Seurasin seurakavereiden maalintuloaikoja netistä ja riemuitsin kaikkien onnistumisista. Rakas ystäväni Essi tuli maaliin ajassa 11.36 ja se tuntui erityisen mahtavalta. Että hän, joka oli ensin empinyt pitkään osallistumista ja epäillyt viimeiseen asti jaksamistaan, teki niin upean kisan ja vielä hymyssä suin!
Syntymäpäiväni ilta huipentui ennen puolta yötä syötyyn pastaan ja pyörien hakureissuun vaihtopaikalta. Päivän päätteeksi silmät laittoi kiinni varsin tyytyväinen tyttö.
Logistisesti Barcelona oli aiempiin Ironmaneihini (Frankfurt, Kööpenhamina) verrattuna ylivoimaisesti paras ja helpoin. Tunnelma oli mahtava, sää suosi, pyöräreitti oli nopea ja uinti miellyttävää kirkkaassa ja lämpimässä vedessä. Kolmena kierroksena juostulla maratonreitillä oli yksi tappavan tylsä viiden kilometrin pätkä, mutta muuten siitä ei ole huonoa sanottavaa.
Ensi vuonna en Ironmanille lähde, mutta vuonna 2018 suuntana on jälleen mitä todennäköisimmin Barcelona.