What a feeling!

Nyt se on tehty! Nimittäin täyden matkan triathlon. Olen vieläkin ihan fiiliksissä, vaikka kisasta on jo pari päivää. Tuntuu ihan uskomattomalta, että sellainen, mikä tuntui vielä pari vuotta sitten aivan utopistiselta, on nyt totta. Minä uin 3,8 kilometriä, pyöräilin 180 kilometriä ja juoksin 42,2 kilometriä. Omin pikku käsin ja jaloin. Suurimman osan ajasta ihan valtavan hyvällä fiiliksellä, ilman yhtään mustaa hetkeä tai epätoivoista ajatusta. Tässä endorfiinipöllyssä mennään vielä pitkään!

Aamupaniikista lähtöviivalle

Nyt kun kisa on ohi, kaikki sitä edeltänyt hässäkkä lähinnä naurattaa. Vaan eipä naurattanut kisa-aamuna. Heräsin vähän ennen viittä, enkä siinä unenpöpperössä seurannut kellon etenemistä ihan niin tarkkaan kuin olisi pitänyt. Meidän piti lähteä kotoa viimeistään varttia vaille kuusi, mutta kuinka ollakaan, muistin vasta lähdön kynnyksellä, että Miralta lainaamassani aika-ajopyörässä ei ollut vielä pullotelinettä kiinni. Simo alkoi sitä kiinnittämään, mutta huomasi pian, että rungossa olevat pullotelineen ruuvit pyörivät paikallaan, eikä telinettä saisi siihen kiinni. Jouduimme siis kiinnittämään pullotelineen satulan taakse, josta en ollut vielä kertaakaan kokeillut pullon ottamista.

Kun viimein pääsimme matkaan, kello oli tasan kuusi. Kilometrin ajon jälkeen aloin kaivella jaloissani ollutta varustekassia ja etsiä ajanottochippiä. Sitä ei löytynyt mistään. Ajattelin unohtaneeni sen kotiin, joten kurvasimme takaisin ja ryntäsin etsimään sitä keittiön pöydältä. Eipä ollut sielläkään. Simo mylläsi pihalla takakonttia ja muita kasseja ympäriinsä ja minä pengoin epätoivon vimmalla varustekassia, jossa oli märkäpuvun, kypärän ja kenkien lisäksi kaikki muut vaihtokamat. Ei löytynyt… Soitin jo numerotiedusteluun ja kyselin kilpailujärjestäjän numeroa. Jospa saisin heiltä uuden chipin. Simo sanoi sen olevan mahdotonta tässä vaiheessa, kun kisan lähtöön on enää alle tunti aikaa. Itkuhan siinä tuli.

Yhtäkkiä tajusin katsoa kassissani oleviin kenkiin. Ja siellähän se oli, pyöräilykengän sisällä! Suuressa viisaudessani olin varmaankin ajatellut laittaa sen paikkaan, josta sen varmasti löydän ja ehtinyt sitten jo unohtaa, mihin sen laitoin.

Pikainen vilkaisu kelloon kertoi, että lähtöön oli aikaa 50 minuuttia. Meiltä Pajulahteen ajaa reilun vartin. Ehdin kuin ehdinkin mukaan! Kurvasimme Pajulahden tennishallin taakse tasan puoli seitsemältä. Vein pyörän ja kamat juosten paikoilleen, huikkasin Katjalle, että täällä ollaan ja lähdin viiden minuutin verryttelylenkille. Laitoin Garminin päälle, jotta se ehtisi löytää sateliitit hyvissä ajoin ennen lähtöviivalle asettumista. Juostessa vilkuilin kelloa ja ihmettelin, mikä kumma teksti siinä nyt vilkkuu. ”Näppäinlukko päällä”.  Ikinä se ei ollut herjannut mitään vastaavaa. Kiroilin pieniä perkeleitä, painelin kaikkia nappuloita yhtä aikaa ja juoksin takaisin vaihtopaikalle etsimään Aleksia ja Anteroa, joilla on samanlaiset kellot. Toki kisassa pärjää ilman kelloakin, mutta olin kaavaillut katsovani uinnin jälkeen väliaikaa ja seuraavani etenkin juoksussa kilometrivauhteja kellosta. Miten voikin olla, että uskollinen treenikaverini päätti tehdä tenän juuri nyt! Simo, Kari ja Aleksi koittivat saada näppäinlukkoa auki, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten Antero sanoi taikasanat, mode ja nuoli ylös ja kas – kello heräsi taas henkiin!

Kaiken hässäkän jälkeen pääsin vetämään märkäpukua päälle kymmentä vaille seitsemän. Levitin tiikerisalvaa käsiin ja rintakehään ja rynnistin lasit ja lakki käsissä kohti rantaa. Unohdin ottaa energiageelin, mutta onneksi olin tankannut huolella.

Rauhallinen uinti

Vaikka aamu olikin kauheaa säätöä, niin rannassa mieli rauhoittui. Asetuin rantaveteen Katjan viereen ja katselin mykistävän kaunista järveä. Aamuaurinko paistoi matalalta ja ilmaa lämpimämpi vesi höyrystyi usvaksi järven ylle. Seurakavereita oli rivissä monta, seisottiin hiljaisina ja toivoteltiin onnea toisillemme.

Kun lähtövihellys viimein tuli, lähdimme melko sulassa sovussa taittamaan matkaa. Yhden potkun sain leukaperiin, mutta muuten pääsin etenemään vähillä kolhuilla ensimmäiselle poijulle.

Uinti tuntui helpolta, etenin omaa vauhtiani ja koitin suunnistaa poijulta seuraavalle ilman suurempia mutkia. Ensimmäisen 1300 metrin kierroksen jälkeen vilkaisin kelloa, joka näytti tasan 25 minuuttia. Uin tismalleen tavoitevauhtiani. Toisen kierroksen jälkeen väliaika oli 50 minuuttia. Jes! Edelleen hyvässä vauhdissa. Kolmannella kierroksella odotin, koska matka alkaa painaa käsissä. Ei alkanut. En ollut koskaan uinut edes harjoituksissa yli kolmea kilometriä, mutta niin sitä vaan uitiin nyt melkein neljä! Kolmannella kierroksella bongasin uimareiden joukosta Katjan, joka kauhoi rinnallani. Vaihtoon tulimme taas melkein peräkanaa, minä tällä kertaa muutaman sekunnin Katjan perästä.

Järvestä ylös noustessa kello näytti väliajaksi 1.15, mutta järjestäjien ajanotto pysähtyi vasta vaihtopaikan kynnyksellä, reilun sadan metrin hölköttelyn jälkeen ajassa 1.16.58. Tavoitevauhtia silti!

Flowpyöräilyä

Pyöräilyyn lähtiessä hampaat löivät loukkua. Vaikka uin pelkällä uikkarien yläosalla, kuivakaan kisa-asun yläosa, pyöräilypaita ja irtohihat eivät ensimmäisillä kilometreillä alle 10 asteen lämpötilassa paljoa lämmittäneet.

Muutaman kilometrin jälkeen kroppa kuitenkin lämpeni ja olo helpottui. Otin geelin ja yritin taiteilla pulloa telineestä. Sain sen sieltä helposti pois, mutta takaisin laittaminen olikin jo vaativampi suoritus. Olisi vissiin pitänyt harjoitella etukäteen.

Sain Katjan kiinni ennen Kuivantoa. Meno tuntui hirmu vahvalta, joten painelin ohi juuri ennen ensimmäiselle kierrokselle lähtemistä. Miralta lainattu aika-ajopyörä tuntui ihan älyttömän hyvältä. Ajoasento oli loistava ja pyörä liikkui kuin juna. Pyörittäminen ja tavoitevauhdin ylläpitäminen oli reitin raskaimmillakin osuuksilla melkoisen helppoa.

Ensimmäinen kierros meni todella nopeasti. Katja tuli kierroksen lopussa rinnalle ja kysyi, miltä tuntuu ja olenko muistanut syödä. Sanoin, että hyvin menee ja geelejä on jo uponnut pari kappaletta. Sen jälkeen en häntä enää nähnyt. Flunssa painoi treenikaverini kintereissä, eikä pyörä liikkunut ollenkaan katjamaisella voimalla. Huimaus ja huono olo pakottivat hänet keskeyttämään ensimmäinen juoksukierroksen jälkeen. Se olikin ainoa järkevä ratkaisu, sillä noin pitkän kisan aiheuttama rasitus olisi voinut tehdä kropalle vaikka minkälaisen jälkitaudin.

Oma pyöräilyni eteni kuin siivillä. Kolmannen kierroksen alku oli henkisesti raskain, koska tajusin, että matkaa on vielä puolet jäljellä. Mieli kirkastui kuitenkin nopeasti, kun Sompin Mika ajoi autolla rinnalle ja kertoi minun olevan kaikista naisista toisena. Puhtia tuli yhtäkkiä rutkasti lisää! Korvaamaton apu olivat myös Simo ja Juffe ja ekalla kierroksella Essi, jotka olivat huoltojoukoissa ja kiersivät autolla reittiä ympäri.

Miten kiva olikin aina välillä nähdä heitä monien yksinäisten kilometrien jälkeen. Vaihdoin juomapullon jokaisen kierroksen jälkeen. Kolmannella kierroksella join urheilujuomapullollisen coca-colaa ja söin Fazerin sinisen patukan. Ai että oli hyvää ja minkä energiapiikin siitä saikaan!

Maratonjuoksua maastossa

Vaihtoon tulin varsin hyvävoimaisena elämäni pisimmän pyörälenkin jälkeen. Aikaa siihen meni 5.46 eli keskivauhtini oli noin 31 kilometriä tunnissa.

Juoksuun lähtiessä kello näytti kokonaisajaksi 7.08. Laskeskelin mielessäni, että hyvällä juoksulla voisin jopa alittaa 11 tuntia! Haaveet karisivat kuitenkin jo ensimmäisen kierroksen puoli välissä, kun pääsin kahdeksan kilometrin reitin ”maastojuoksuosuudelle”. Noin kolmen kilometrin matkalle oli mahdutettu sellaisia hiekka- ja polkumäkiä, että arvelin joutuvani kävelemään ne viimeisillä kierroksilla ylös.

Asfalttiosuuksilla vauhti pysyi hyvin 5.15 tuntumassa, mutta maastossa se putosi pitkälti yli kuuteen minuuttiin. Epätoivo ei silti hiipinyt mieleen kertaakaan.

Etenin tasaista vauhtia kierros kierrokselta, join vähän jokaisella juoma-asemalla, söin aina kierroksen päätteeksi omia suolakurkun ja appelsiinin palojani sekä otin maratonin aikana muutaman geelin. Energiat riittivät hienosti loppuun asti. Tuntui mahtavalta juosta joka kierroksella seurakavereita vastaan, kannustaa heitä ja tulla kannustetuksi. Aurinko paistoi ja fiilis oli huikean hieno!

Maalissa kello pysähtyi aikaan 11.11.53.

Maratoniin käytin siitä neljä tuntia ja kolme minuuttia, joten ihan kelpo suoritus sekin. Hetkeen ei tuntunut miltään, mutta hyvä olo hiipi rintapieleen sitä mukaa kun lievän nestehukan aiheuttama pahoinvointi helpottui.

Sain mitalin kaulaani ja lähdimme kotimatkalle. Sänkyyn kaaduin melkein heti kotiin päästyäni ja heräsin klo 4.45, koska olin tietenkin unohtanut ottaa edellisaamun herätyksen pois päältä. Mä taidan olla jonkin sortin naispuolinen Uuno Turhapuro 🙂

Kausi paketissa

Tänään olo on ollut hieman haikea. Yhtäkkiä tajuntaan iski, että kisakausi on nyt ohi. Ei enää valmistavia treenejä, tankkausta, kamojen säätöä tai kisapäivän säätilan jännitystä. Siis ennen ensi kesää.

Tai onhan tässä vielä Berliinin maraton, mutta näiden tri-kisojen jälkeen se tuntuu puoliksi lomareissulta. Niin kuin se itse asiassa onkin. Ensin pitää kuitenkin toipua kunnolla ja levätä hetki. Mieli tosin tekisi jo lenkille. Ehkä sitä jo huomenna voisi tehdä jotakin kevyttä….