Taru – You are an Ironman!

Reilu viikko sitten sunnuntaina klo 18.40 ylitin Frankfurtin Ironmanin maaliviivan, kuulin vihdoin nuo sanat, enkä olisi voinut olla onnellisempi. Aamulla varttia vaille seitsemän startannut kilpailu osoittautui helteisen sään takia huomattavasti raskaammaksi kuin olin ajatellut. Maalissa olin todellakin kaikkeni antanut. Mutta kilpailu itsessään oli maratonin toisen puolikkaan vaikeuksista huolimatta jokaisen sen eteen vuodatetun hikipisaran ja harjoitustunnin arvoinen. Tapahtuma oli ihan uskomattoman upea elämys, jonka haluan ehdottomasti kokea uudelleen. Paikka ja ajankohtakin ovat jo selvillä. Ensi vuonna. Kööpenhaminassa.

Reissutarinaa

Mutta kelataanpa vähän reissua taaksepäin. Lensimme Simon, Anteron ja Anun kanssa perjantaina iltapäivällä Frankfurtiin. Mika ja Marjut olivat menneet jo aamulennolla. Nappasimme kentältä taksin ja hurautimme tapahtuman virallisena kisahotellina toimineeseen InterContinentaliin. Sisäänkirjautuessa hotellivirkailija ilmoitti, että varaukseemme ei kuulunut aamupaloja. Ne maksaisivat 31 euroa per henki. Pikaisesti kalkuloituna pelkät aamupalat kustantaisivat meiltä kahdelta kolmelta päivältä 180 euroa. Jepjep, halpaa kuin saippua.

Hotellihuone oli kooltaan ja varustelultaan niin perus kuin olla ja voi. Reilun 600 euron kolmen vuorokauden majoitushintaan ei näkynyt silmiinpistäviä perusteita. Muille Frankfurtin reissua suunnitteleville voin siis lämpimästi suunnitella jotakin muuta kuin kisahotellia. Sen hinnoittelussa oli selkeästi pientä Ironman-lisää. Noh, maisema huoneen ikkunasta oli sentään ihan hieno.

Näimme hotellilla Marjutin ja Mikan, joka kertoili kisainfon terveisiä. Peesauksesta lävähtäisi keltainen kortti ilman ennakkovaroitusta ja kahdesta keltaisesta tulisi hylkäys, kuten myös roskaamisesta eli tyhjien geelipapereiden viskomisesta tielle tai pissaamisesta muualle kuin järjestäjän reitin varrelle sijoittamiin bajamajoihin. Reitin varrella olisi myös kameravalvonta, joten tarkkana saa olla, että geelipaperit pysyvät matkassa.

Iltapäivällä kävelimme tekemässä osanoton varmistuksen ja hakemassa vaihtopussukat, chipit ja muut järjestäjän hienoon Ironman-reppuun pakkaamat tykötarpeet. Reput selässä lähdimme koko porukalla seikkailemaan metrolla Ironman pasta partyihin kaupungin toiselle laidalle.

Siellä oli tuhansia muitakin repullisia tyyppejä lappamassa pastaa massuun ja seuraamassa jättiscreeniltä Saksan MM-välieräottelua. Tunnelma alkoi nousta.

Illalla hotellilla Simo kasasi meidän molempien pyörät. Pitkän päivän päätteeksi uni tuli pyytämättä.

Matkailu avartaa

Lauantaiaamuna lähdimme aamupalan jälkeen pienelle pyörien testauslenkille. Vaihteet toimivat moitteetta ja satulat ja sarvet olivat suorassa ja kohdillaan. Pyöräilyn jälkeen teimme Simon kanssa pienen hölkkälenkin lähikauppaan ostamaan pullovettä ja vissyä. Sitten laitoimme TI- ja T2-vaihtokamat pusseihin ja lähdimme pyörän kanssa uinnin lähtö- ja T1-vaihtopaikalle, joka sijaitsi noin 15 kilometrin päässä hotellilta. Sinne oli järjestäjien puolesta bussikyyditys. Pitkän jonon hännillä mietimme, miten ihmeessä triathlonistit mahtuvat pyörineen bussiin. Mutta niin sitä vaan mahduttiin.

Pyörä pystyasentoon ja sen kanssa bussiin monen kymmenen muun kanssa. Mahtoi olla lajia tuntemattomille kaupunkilaisille melkoinen näky.

Uinnin lähtöpaikalla oli jo pyöriä silmänkantamattomiin. Yhteensä niitä oli 2700. Alue näytti valtavan suurelta, enkä ihmetellyt enää yhtään, miksi ensimmäinen vaihto kestää keskimäärin 5-7 minuuttia. Painoin mieleeni oman pyöräni paikan ja lähdin viemään vaihtopussukkaani naulakkoon.

Sen jälkeen suunnistimme uinnin lähtöpaikalle. Järvi oli hiekkamontussa, josta oli pieni kipuaminen vaihtopaikoille. Uintireitti oli jaettu kahteen kierrokseen, joista ensimmäinen oli 2,1 kilometriä ja toinen 1,7 kilometriä. Poijut näyttivät olevan valtavan kaukana. Gulp. Tuosta sitä huomenna lähdetään.

 

Valmista kauraa

Kun kisa-aamu vihdoin koitti, olin enemmän kuin valmis starttaamaan. Koko viikko oli tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi. Tuttuun tapa ruoka ei ollut maistunut yhtään, vaikka kerrankin olisi voinut syödä ihan mitä herkkuja tahansa. Maltotankkausta olin tehnyt keskiviikosta perjantaihin, joten nälkä ei ollut varmaan senkään takia.

Kisaa edeltävänä yönä nukuin todella huonosti, mutta kun kello herätti klo 3.30, olin nopeasti pystyssä. Nyt mennään! Aamupalalla söin haluttomasti vähän jogurttia, mysliä ja leipää. Pakollinen kuppi kahvia ja olin valmis. Lähdimme kisapaikkaa kohti aamu viiden bussilla. Jo aamun sarastaessa tunsi, että päivästä oli tulossa ennätyksellisen lämmin.

Kisapaikalla viimeinen tsekkaus pyörän kumeihin ja vähän lisää ilmaa.

Sitten vessajonoon ja märkkäriä päälle. Puoli seitsemän jälkeen seisoin jo vedessä odottamassa omaa lähtöäni. Simo, Antero ja Mika starttaisivat vartin myöhemmin. Olin anonut paikkaa uinnin kuumaan ryhmään ja yllätyksekseni sain sen. Lähdössä mieli oli levollinen. Ei jännittänyt lainkaan. Kun lähtölupa viimein kajahti ilmoille, lähdin kauhomaan rauhassa omaa vauhtiani. Ruuhkaa ei ollut, sillä pro-sarjalaiset katosivat nopeasti horisonttiin.

Uinti oli aivan mahtavaa. Järvi oli peilityyni ja aurinko paistoi. Minä, joka vielä pari vuotta sitten inhosin uintia, nautin nyt joka vedosta. Ensimmäisen kierros meni hujauksessa. Toiselle kierrokselle lähtiessä vilkaisin kelloa, joka näytti 2,1 kilometrin väliajaksi tasan 40 minuuttia. Olin tavoitevauhdissa.

Toisella kierroksella rytmi meni noin puolen kilometrin kauhomisen jälkeen sekaisin, kun vartin perässä lähteneen ryhmän kärkiuimarit alkoivat mennä rytinällä ohi. Väistelin keltalakkeja ja hakeuduin toiseen reunaan. Loppumatka oli aika rauhatonta menoa, mutta väsymys ei iskenyt, vaikka pitkät uinnit olivatkin kylmän alkukesän takia jääneet kokonaan tekemättä. Rantauduin ajassa 1.15. Tismalleen tavoitteen mukaisesti.

Hyvää menoa

Pyöräilyyn lähtiessä olo oli vahva. Ensimmäiset 20 kilometriä poljettiin loivaan alamäkeen. Vauhti oli paljon reippaampaa kuin tavoitteenani ollut noin 32km/h, mutta annoin mennä, kun helposti meni. Seurailin sykkeitä ja niiden puolesta olin koko ajan reilusti pk:n puolella.

Pyöräreitti oli alun alamäkiosuuden jälkeen hyvinkin vaihteleva. Oli pitkää ja loivaa ylämäkeä, mukulakiveä, kapeita kyläosuuksia, yksi kovavauhtinen lasku ja yksi reilun puolen kilometrin Tour de France-kihnutusmäki, jossa vauhti putosi 10 kilometriin tunnissa. 120 kilometriin asti meni todella helposti. Sen kohdalla ajattelin, että jes, enää 60 kilometriä vaihtoon! Seuraava ajatus oli että fuck, sehän tarkoittaa vielä lähes kahta tuntia. Siinä vaiheessa kuumuus alkoi todellakin tuntua. Oli virhe laittaa huonosti hengittävä aika-ajokypärä päähän. Pää tuntui sulavan. Tukaluuden kruunasi viimeiset 40 kilometrin matkalla puhaltanut reipas vastatuuli. Peltosuoria puskiessa vauhti putosi väkisin 25 kilometriin tunnissa. Ei auttanut, vaikka kuinka yritti laittaa pienempää silmään ja nostaa kadenssia.

Vaihtoon tullessa naama helotti punaisena kuin liikennevalolla. Jano oli valtava, vaikka olin koko matkan ajan juonut tunnollisesti. Juoksuun lähtiessä juotavaa ei ollut missään ja ensimmäinen huoltopiste tuli vastaan vasta puolentoista kilometrin juoksun jälkeen. Kumosin saman tien naamani pari mukillista vettä, mukin coca-colaa ja nakkasin jäitä niskaan ja paidan sisälle. Jatkoin matkaa, mutta huomasin nopeasti, että neste jäi hölskymään mahaan. Puolen kilometrin juoksun jälkeen se pyrki kaaressa ulos. Seuraavalla juoma-asemalla join vähemmän ja imeskelin kitusiini appelsiinin lohkoja. Lopputulos sama.

Ei helvetti, tästä tulisi vielä piiiitkä maraton. Yritin psyykata itseäni vaikka millä mukavilla ajatuksilla, mutta paahtava helle tuntui jumittavan jalkojen lisäksi myös korvien väliä. Lämpötila oli varjossa +31 astetta, auringossa paljon enemmän. Oli todella kuuma.

Puoleen väliin asti etenin jonkinmoista juoksuvauhtia, mutta sen jälkeen vatsa alkoi krampata toden teolla. Pysähtelin, olin hetken aikaa kaksin kerroin ja kun kramppi hellitti, jatkoin matkaa. Join vain pieniä suullisia, jotta neste pysyisi sisällä. Janon tunne oli jatkuva.

Viimeisen kympin kävelin kokonaan. Seitsemän kilometriä ennen maalia Simo sai minut kiinni ja jäi kävelemään kanssani. Sanoin hänelle, että mene vaan, juokse loppuun asti, mutta hän kieltäytyi jyrkästi ja sanoi taivaltavansa lopun matkaa kanssani, jotta pääsen maaliin. Naamani väristä ja ilmeestä päätellen se ei kuulemma ollut kovinkaan varmaa. Joten yhdessä mentiin viimeiset kilometrit. Simon suu kävi iloisesti koko ajan, hän kertoili uinnista ja pyöräilystä ja milloin mistäkin ja minä ynähtelin jotakin vastaukseksi. Hän koitti pitää ajatukseni poissa huonosta olosta ja aika hyvin siinä onnistuikin. Maaliin tulimme yhdessä, käsi kädessä, minä ajassa 12.04 ja Simo tasan varttia paremmin. Arvostus omaa aviomiestä kohtaan nousi reissun jälkeen taas aivan uusiin ulottuvuuksiin. On mulla vaan hieno mies!

Maalissa hoipertelin sen verran heikon oloisena, että pääsin suoraan ensiaputelttaan ja tippaan. Reilun tunnin ja parin suola-sokeripussillisen jälkeen olo oli jo parempi.

Haimme pyörät ja hienot Finisher-paidat kaatosateessa ja kävelimme hotellille. Mitali tuli kaulaan heti maalissa. Se on kyllä hienoin, mitä olen koskaan saanut. Simo nappasi omastaan maalissa kuvan numerolapun kera.

Hotellin aulabaarissa kertasimme koko porukalla päivän tapahtumia ja jaksoimme turista puolille öin. Anu kysäisi, että mitenkäs Joroinen, johon vastasin, että en todellakaan ole menossa. Mutta kummasti se mieli vaan parissa päivässä muuttui.

Joroisille, jee!

Pari ensimmäistä päivää kisan jälkeen jalat olivat niin jäykät ja kipeät, että Joroinen ei käynyt edes mielessä. Iho oli kärähtänyt selästä vesikelloille, verihankaumia oli kaikissa kisa-asun saumakohdissa ja hanuriosastolla oli pari sen verran kipeää veripahkuraa, että pyörän satulaan ei tehnyt mieli edes ajatuksen tasolla.

Mutta sitä mukaa kun ruhjeet paranivat, mieli alkoi tehdä Joroisille. Vaikka sitten vain fiilistelemään Suomen hienointa triathlontapahtumaa.

Kävin viime viikon aikana kolmesti uimassa ja uinti tuntui paremmalta kuin kertaakaan ennen Frankfurtia. Eilen osallistuin Katja V:n ryhmän valmistavaan treeniin, jossa tehtiin lyhyitä uinti-, pyörä- ja juoksuvetoja. Uinti kulki hyvin, pyörä ilahduttavan hyvin ja juoksukin riittävän hyvin. Kyllä tältä pohjalta kehtaa Joroisille lähteä, ilman minkäänlaisia paineita tai tavoitteita. Ironmanin maaliintulosta on Joroisten lähtölaukauksen pamahtaessa vain 12 vuorokautta, joka on järjellä ajateltuna aivan liian vähän. Mutta minäpä annankin tunteelle enemmän painoarvoa. Aion nauttia kisasta koko sydämeni kyllyydestä ja iloita siitä, että pääsen mukaan!

Nähdään siis Joroisilla:)

Ps. Juuri ennen Frankfurtin kisaa Team Elina Jouhkilaiset kuulivat hienoja uutisia Elinan voinnista. Hän saa leukemiaansa hoitoa Texasissa! Se mikä vielä huhtikuussa näytti todella synkältä, on nyt heinäkuussa muuttunut astetta valoisammaksi.  Elina taistelee elämästään. Siihen verrattuna nämä omat hetkelliset taisteluni maaliinpääsystä tuntuvat varsin pieniltä.