Taru treenaa

Viime viikkoina tämän mun blogin nimi ”Taru treenaa” on ollut hieman harhaanjohtava. Käytännössä se on ollut ”Taru ei treenaa”. Olen pitänyt pari viikkoa aika totaalista taukoa treeneistä muutamaa höntsähölkkää ja kevyttä maastopyöräilyä lukuun ottamatta, ja keskittynyt työntekoon ja lasten koulun alkuun. Pääkopalle ihan tervettä vaihtelua.

Viime syksynä meininki oli toisenlainen. Nastolan täydenmatkan jälkeisessä endorfiinipöllyssä halusin aloittaa uuden treenikauden heti. Tänä vuonna samanlaista paloa ei ollut. Koko kaudesta jäi vähän halju fiilis. Päätavoitteeni oli Frankfurtin Ironman ja siellä meni miten meni. Olosuhteille ei voi mitään ja ne eivät vaan mulle sopineet. Ennen Frankfurtia olo tuntui vahvalta ja sitä edeltäneet seuran harjoituskisat ja kolme ihan oikeaakin kisaa menivät hyvin, mitä nyt lasien kanssa tuli vähän sählättyä. Tuntuma oli kuitenkin vahva. Treenien ja kunnon puolesta uskon olleeni Frankfurtissa kesän parhaimmassa terässä.

Frankfurtin jälkeisissä kisoissa olo oli tahmea. Joroisille oli täydestä matkasta niin lyhyt aika, että en osallistumisen iloa kummempaa odottanutkaan. Siihen nähden suoritus oli hyvä. Kuopioon mennessä olin odottanut olevani paremmassa iskussa, mutta kisaa edeltäneet juoksutreenit kertoivat, että meno tulee olemaan raskasta. Niin kuin se sitten olikin. Uinti ilman märkäpukua oli täysi katastrofi, jotain epätoivoisen rimpuilun ja hukkumisen väliltä. Sain siihen kulumaan reilusti yli 33 minuuttia. Pyöräilyyn lähdin uinnin ketutuksen siivittämänä hirmuisella kiukulla ja se tuntuikin tosi vahvalta. Aikaa meni 1.11. Ikäsarjalaisista naisista vain Iina polki minua kovempaa.

Mutta juoksu – voi apua. Hengitys ei toiminut yhtään ja jalat tuntuivat lyijyn raskailta. Aikaa kului 49 minuuttia ja risat. Onnetonta menoa.

Ainoa mikä irtosi, oli loppukiri. Yksi tyttö juoksi ohitseni pari sataa metriä ennen maalia ja loppusuoralla tiristin vielä hänen ohitseen. Maalissa huomasin olleeni kolmas ja hän oli sekunnin perässäni neljäs. Aina kannattaa siis yrittää loppuun asti.

Kuopiossa iloitsin eniten siitä, että sarjani voiton nappasi nuoruusvuosien parhaisiin urheilukavereihini lukeutunut Mari Härmälä.

Mari on entinen maajoukkuehiihtäjä (os. Rauhala), jolla on plakkarissa lukuisia nuorten SM-mitaleja. Ja koska Marin lahjakkuus ei ole hävinnyt kahden lapsen ja reilun 15 vuoden kilpaurheilutauon jälkeen mihinkään, niin tuloksena oli heti ikäsarjan SM-kultaa. Osasin Marin vauhtia odottaakin, sillä tiesin hänen juosseen kesäkuussa kympin alle 40 minuuttia ja heinäkuussa puolimaratonin 1.29. Kuopiossa hän ui 2,5 minuuttia kovempaa kuin minä, pyöräili 3,5 minuuttia hitaammin, mutta juoksi peräti seitsemän minuuttia kovempaa. Kun Mari saa ensi kesäksi alle oman maantiepyörän veljeltä lainaamansa sijasta ja polkee useamman kuin kolme lenkkiä, niin siinä on meidän sarjaan ensi kesälle vahva ennakkosuosikki niin Joroisille kuin kaikkiin muihinkin kisoihin. Ihan mahtavaa saada Mari mukaan triathlonin pariin!

Syksyn suunnitelmia

Tässä syksyllä olisi mukava vielä juosta joko puolikas tai kokonainen maraton. Mieli tekisi, mutta kroppa ei ole ihan samaa mieltä. Lihaksisto on edelleen väsyneen oloinen. Tein viime viikolla kevyen hölkkälenkin päätteeksi muutaman pidemmän sarjan askelkyykkyjä ja kyykkyhyppyjä. Jalat tulivat niistä niin kipeiksi, että hyvä kun pöntölle taipui. Loppuviikolla pitäydyin maastopyöräilyssä.

Käytiin Simon kanssa heittämässä kiva lenkki Nastolaan ja takaisin. Näitä pitää saada syksylle lisää! Essin kanssa avattiin halliuintikausi. 25 metrin allas tuntui paljon lyhyemmältä kuin muistin. Pari kunnon kauhaisua ja käännös. Mutta on se altaassa saahaaminen vaan järvessä uintiin verrattuna tylsää:/

Tässä mun kurkunpäässä on edelleen jotain outoa. Kesäkuista Finntriathlonin Vierumäen kisaa edeltäneellä viikolla tunsin siinä ensimmäisen kertaa jotain kummallista. Ihan kuin mulla olisi pala kurkussa koko ajan. Tai jotain muuta ylimääräistä. Kävin ennen Frankfurtia lääkärissä ja sain mukaani astmapiipun. Siitä ei kuitenkaan ollut tähän vaivaan mitään apua. Viime viikolla kävin lääkärissä uudestaan, tällä kertaa urheilulääketieteeseen erikoistuvalla venäläissyntyisellä lääkärillä. Hän määräsi minulle ison pinon labratestejä (onneksi sain ne kunnalliselle puolelle), jonka jälkeen hän ohjaa minut korva-, nenä- ja kurkkulääkärille. Ja sitten mahdollisesti astmatesteihin. Vaikka en usko, että mulla mitään astmaa on. Keuhkot toimivat mielestäni ihan hyvin, mutta tässä kurkunpäässä tai henkitorven alussa on jotain, myös tämän toisen lääkärin mielestä. Hengitysäänissä kuului jotain poikkeavaa. Ihan kiva olisi aloitella uutta treenikautta täysin terveenä ja ilman minkäänlaisia vaivoja. Kunhan saan tämän kurkkuhomman hoidettua, teen päätöksen, lähdenkö vielä virittelemään juoksukuntoa maratonille vai nautiskelenko vaan pitkistä ja rauhallisista syyslenkeistä, sauvarinteistä ja uintitreeneistä sun muista ilman kilpailullisia tavoitteita.

Joroisille ja Kööpenhaminaan

Ensi kautta kohden joka tapauksessa mennään. Ensi viikolla pitää hoitaa ilmoittautuminen Kööpenhaminan Ironmaniin ja heti syyskuun alussa, kun ilmoittautuminen aukeaa, Joroisille. Siinä onkin kaksi ensi kesän kohokohtaa!

Mutta jotain pikku välietappeja, juoksu-, hiihto- tai talvitriathlonkisoja, pitää kehitellä myös seuraavalle puolelle vuodelle, jotta numerolappuikävä ei pääse yltymään liian kovaksi. Uintia aion (taas) yrittää kehittää syksyn ja talven aikana paremmaksi. Ilmoittauduin jo Pajulahden marraskuiselle Masters-uimareiden leirillekin. Jospa sieltä tarttuisi mukaan uusia ideoita. Voiman hankinta jatkuu taas talvella punttailun merkeissä ja jos talvesta tulee viimevuotista parempi, vahvistan peruskuntoani pitkälti suksilla.

Ensi viikolla palaan treenien osalta takaisin ruotuun. Mukavia syystreenejä kaikille muillekin!

Olen lukenut tämän ja eilisen päivän aikana niin monta Joroisten kisarapsaa, että kai se on kirjoitettava omakin. Pääsenpä sitten taas takaisin töiden kimppuun 🙂

Tuossa pöydällä on SM-pronssimitali. Aika uskomatonta. Ennen kisaa olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että se ei roiku minun kaulassani, sen verran kovakuntoisia tyttöjä sarjassani tänä vuonna kilpailee.

Valmistautumiseni kisaan oli lähinnä parin viikon takaisesta täydestä matkasta palauttelua. Kun muut tankkasivat hiilareita, mitä sekoittelin proteiinidrinksuja. 12 tunnin Ironman-kisa tyhjentää tehokkaasti lihasten energiavarastot ja viime viikolla yritin täyttää niitä parhaani mukaan. Tein kisaviikolla yhden lyhyen tehotreenin, pari kevyttä uintia & hölkkää ja kävin hieronnassa. Nukuin pitkiä öitä ja päiväunia. Ennen Joroisia olo tuntui hyvin levänneeltä. Lihaksiston palautuminen oli silti arvoitus.

Itse kisaan minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Oli helppo lähteä matkaan. Päivä oli lämmin, mutta ei niin tukahduttavan kuuma kuin Frankfurtissa. Auringossakin olo tuntui siedettävältä, vaikka ei minusta yhden totaalisen helleromahduksen jälkeen tullut vieläkään kuumassa kilpailemisen ystävää. Mutta voihan se olla, että lämpöönkin tottuu kerta kerralta paremmin.

Joroisilla oli juuri niin hieno kilpailla kuin muistinkin. Paikalla oli kaikki tutut ja tuntemattomat lajin harrastajat. Juttelin monien blogituttujen, vanhojen kilpakavereiden, seurakavereiden ja ties kenen muiden kanssa. Yhteenkuuluvuuden tunne oli käsin kosketeltavissa. Triathlon yhdistää ihmisiä upealla tavalla!

Ennen uinnin lähtöä ehdin istuskella toista tuntia varjossa. Jätin sekä uinti- että juoksuverkat väliin ja päätin säästellä kaikki energiat ja hikipisarat itse kilpailuun. Sen verran tuli taas sählättyä, että unohdin korvatulpat punaiseen pussiin, jonka ehdin heittää pussikasaan ennen kuin muistin koko asiaa. Sinne meni, eikä pussia enää penkomisesta huolimatta löytynyt. Uin siis ilman tulppia.

Lähtöpaukun jälkeen koitin ensimmäisen kerran ihan oikeasti spurtata matkaan. En tiedä onnistuinko muuta kuin uimaan itseni keskelle armotonta ryysistä. Tuli nyrkkiä päähän, yksi kunnon potku uimalasiin (onneksi se painui vain tiukemmalle päähän) ja toinen rintalastaan. Joku tuntui uivan koko ajan hapoilla olevien jalkojeni päällä. Parin sadan metrin jälkeen meno helpottui ja uimaan mahtui jo paremmin. Hapotkin liukenivat pikku hiljaa.

Takasuoralla kauhoin reitin oikeaa reunaa ylhäisessä yksinäisyydessä. Aina silloin tällöin huomasin uivani kaukana muista ja yritin suunnata keskemmälle. Takasuora tuntui ajallisesti kamalan pitkältä. Viimeisen käännöksen jälkeen pohdin, että aikaa on täytynyt mennä paljon. Vedot eivät tuntuneet vievän ollenkaan niin tehokkaasti eteenpäin kuin parhaimmillaan treeneissä. Viimeiset pari sataa metriä uin keskellä uintireittiä ja muiden uimareiden keskellä. Imun tunsi selvästi ja vauhtiakin tuntui tulevan lisää. Vedestä ylösnoustessa vilkaisin kelloa. Nippa nappa alle 36 minuuttia, virallisen ajanoton mukaan muutama sekunti päälle. Jes! Parannusta viime vuoteen tuli yli kolme minuuttia. Olin tosi tyytyväinen.

Pukua riisuessa Katja tuli pussinsa kanssa vierelleni ja muutama sana siinä vaihdettiin. Huomasin, että omassa sarjassani kilpaileva HelTrin Anu oli myös vaihtamassa kamppeitaan. Kiiruhdin pyörälleni ja kipitin mäkeä ylös.

Olin toiveikas pyöräilyn tuntuman suhteen, mutta se ei ollut sitä mitä toivoin. Jalat tuntuivat siltä kuin niillä olisi poljettu jo yksi yhdeksänkympin lenkki. Happoa pukkasi heti ensimmäisessä Teboilin ylämäessä. Katja polki pian ohi, samoin Anu. Koko menomatkan Rantasalmen suuntaan meno tuntui raskaalta. Takaisinpäin tullessa tuuli kääntyi myötäiseksi ja reisissäkin tapahtui pieniä elonmerkkejä. Poljin Anun ohi noin 35 kilometriä ennen vaihtoa. Pian sen jälkeen oman sarjani Nina ja Hanna viilettivät ohitseni. Toinen puolikas kulki paljon ensimmäistä helpommin. Pyöräilyyn käytin 2.42.

Vaihdossa jännitin, miltä jalat mahtavat tuntua. Pyöräillessä oikeassa takareidessä oli tuntunut pientä nippailua. Juoksuun lähtö oli kuitenkin yllättävän helppoa. Minulla ei ollut hätäpäivää. Vauhtikaan ei tosin päätä huimannut. Lähdin liikkeelle noin vitosen kilometrivauhtia, josta se vielä hiipui hieman. Hyödynsin juoma-asemat huolella. Ehkä Frankfurtin totaalikatkeamisesta oli jäänyt takaraivoon pieni peikko, joka esti astumasta mukavuusalueen ulkopuolelle.

Ajattelin myös, että keskeneräinen toipuminen täydestä matkasta kostautuisi todennäköisesti viimeistään juoksussa. Niinpä siis kipittelin lähdöstä maaliin ilman ensimmäistäkään pahan olon tunnetta. Juoksin pyörällä minut ohittaneesta Ninasta ohi heti ensimmäisen kierroksen alussa. Toisella kierroksella etureidet menivät jumiin, mutta hyvin niillä könysi vielä kolmannenkin kierroksen mäet. Anu juoksi minusta ohi kierroksen puolen välin paikkeilla, Hannaa en nähnyt missään vaiheessa, mutta Anu oli ohittanut hänetkin. Juoksun loppuaika oli varsin vaatimaton, 1.52 ja osia. Siitä huolimatta loppuaikani oli ihan kohtuullinen, 5.17. Ja sillä irtosi pronssimitali!

Tiukille se kuitenkin meni, sillä neljänneksi sijoittunut hävisi minulle vain 40 sekuntia. Toisaalta rohkeammalla juoksulla mitalini väri olisi voinut olla kirkkaampikin. Mutta kaikenlainen jossittelu on aina turhaa. Lähtökohdat huomioiden olen kisaan ja lopputulokseen enemmän kuin tyytyväinen. Kuopion perusmatkan SM-kisoissa pääsen polkemaan tuoreemmilla jaloilla ja juoksukin kulkee jo silloin toivottavasti paremmin. Ainakin aion laittaa itseni huomattavasti ahtaammalle.

Sinne siis mennään seuraavaksi, Kuopioon. Kisaan on vielä kolme viikkoa. Viime vuoden perusteella odotettavissa on jälleen hienosti järjestetty tapahtuma. Uinnista tykkään, koska se uidaan kahtena kierroksena. Pyöräilyreitti ei kuulu mutkien ja mukulakivien takia suosikkeihini, mutta se on kaikille sama. Juoksureitti sen sijaan on todella kiva. Kolme kierrosta Kallaveden rantoja seurailevalla ja mukavan tasaisella reitillä antaa edellytykset hyvän ajan juoksemiselle.

Tämä viikko menee rennosti kehoa ja mieltä palautellessa, ja lasten kanssa lomaillessa. Ensi viikolla teen pari tehokkaampaa treeniä ja seuraavalla on taas valmistautumista kilpailuun.

Koira kuorsaa jo. Taidan mennä tekemään seuraa. Sitä ennen pitää kuitenkin vielä vähän kehua meidän seuran naisia, jotka tekivät kaikki puolimatkalla huikean hienoja aikoja ja tulosparannuksia.

Rakas treenikaverini Katja Kallioinen voitti naisten 40-44-vuotiaiden sarjan ja alitti samalla reilusti viiden tunnin haamurajan. Ihan uskomattoman upea suoritus!

Toinen rakas ystäväni, Essi Pöyhönen, oli samassa sarjassa mahtavasti neljäs. Uintia hurjasti jännittänyt Essi teki ensimmäisellä puolimatkallaan valtavan tasapainoisen kisan ja yllätti itsensäkin. Hänen aikansa oli 5.26.

Samassa sarjassa Johanna Haverinen sijoittui kuudenneksi ajalla 5.31 ja paransi viime vuoden aikaansa peräti 45 minuutilla. Wwwau!

Anu Silvasti oli samassa sarjassa 11. ajalla 5.38 ja paransi uintiaikaansa yli neljällä minuutilla!

30-35-vuotiaden naisten sarjassa Sari Berggren teki huikean, yli 16 minuutin tulosparannuksen ja sijoittui upeasti  seitsemänneksi ajalla 5.42.

Myös naisten yleisessä sarjassa kilpaillut, mutta virallisesti 25-29-vuotiaiden sarjaan kuuluva Susanna Huttunen teki puolimatkadebyytissään huikean hienon ajan, 5.14. (ja käytti uintiin 30.08!!!).

Näin tasaväkisiä ja kovakuntoisia ikänaisia ei taida muista seuroista löytyä 🙂

Go X-tri Lahti girls!

Reilu viikko sitten sunnuntaina klo 18.40 ylitin Frankfurtin Ironmanin maaliviivan, kuulin vihdoin nuo sanat, enkä olisi voinut olla onnellisempi. Aamulla varttia vaille seitsemän startannut kilpailu osoittautui helteisen sään takia huomattavasti raskaammaksi kuin olin ajatellut. Maalissa olin todellakin kaikkeni antanut. Mutta kilpailu itsessään oli maratonin toisen puolikkaan vaikeuksista huolimatta jokaisen sen eteen vuodatetun hikipisaran ja harjoitustunnin arvoinen. Tapahtuma oli ihan uskomattoman upea elämys, jonka haluan ehdottomasti kokea uudelleen. Paikka ja ajankohtakin ovat jo selvillä. Ensi vuonna. Kööpenhaminassa.

Reissutarinaa

Mutta kelataanpa vähän reissua taaksepäin. Lensimme Simon, Anteron ja Anun kanssa perjantaina iltapäivällä Frankfurtiin. Mika ja Marjut olivat menneet jo aamulennolla. Nappasimme kentältä taksin ja hurautimme tapahtuman virallisena kisahotellina toimineeseen InterContinentaliin. Sisäänkirjautuessa hotellivirkailija ilmoitti, että varaukseemme ei kuulunut aamupaloja. Ne maksaisivat 31 euroa per henki. Pikaisesti kalkuloituna pelkät aamupalat kustantaisivat meiltä kahdelta kolmelta päivältä 180 euroa. Jepjep, halpaa kuin saippua.

Hotellihuone oli kooltaan ja varustelultaan niin perus kuin olla ja voi. Reilun 600 euron kolmen vuorokauden majoitushintaan ei näkynyt silmiinpistäviä perusteita. Muille Frankfurtin reissua suunnitteleville voin siis lämpimästi suunnitella jotakin muuta kuin kisahotellia. Sen hinnoittelussa oli selkeästi pientä Ironman-lisää. Noh, maisema huoneen ikkunasta oli sentään ihan hieno.

Näimme hotellilla Marjutin ja Mikan, joka kertoili kisainfon terveisiä. Peesauksesta lävähtäisi keltainen kortti ilman ennakkovaroitusta ja kahdesta keltaisesta tulisi hylkäys, kuten myös roskaamisesta eli tyhjien geelipapereiden viskomisesta tielle tai pissaamisesta muualle kuin järjestäjän reitin varrelle sijoittamiin bajamajoihin. Reitin varrella olisi myös kameravalvonta, joten tarkkana saa olla, että geelipaperit pysyvät matkassa.

Iltapäivällä kävelimme tekemässä osanoton varmistuksen ja hakemassa vaihtopussukat, chipit ja muut järjestäjän hienoon Ironman-reppuun pakkaamat tykötarpeet. Reput selässä lähdimme koko porukalla seikkailemaan metrolla Ironman pasta partyihin kaupungin toiselle laidalle.

Siellä oli tuhansia muitakin repullisia tyyppejä lappamassa pastaa massuun ja seuraamassa jättiscreeniltä Saksan MM-välieräottelua. Tunnelma alkoi nousta.

Illalla hotellilla Simo kasasi meidän molempien pyörät. Pitkän päivän päätteeksi uni tuli pyytämättä.

Matkailu avartaa

Lauantaiaamuna lähdimme aamupalan jälkeen pienelle pyörien testauslenkille. Vaihteet toimivat moitteetta ja satulat ja sarvet olivat suorassa ja kohdillaan. Pyöräilyn jälkeen teimme Simon kanssa pienen hölkkälenkin lähikauppaan ostamaan pullovettä ja vissyä. Sitten laitoimme TI- ja T2-vaihtokamat pusseihin ja lähdimme pyörän kanssa uinnin lähtö- ja T1-vaihtopaikalle, joka sijaitsi noin 15 kilometrin päässä hotellilta. Sinne oli järjestäjien puolesta bussikyyditys. Pitkän jonon hännillä mietimme, miten ihmeessä triathlonistit mahtuvat pyörineen bussiin. Mutta niin sitä vaan mahduttiin.

Pyörä pystyasentoon ja sen kanssa bussiin monen kymmenen muun kanssa. Mahtoi olla lajia tuntemattomille kaupunkilaisille melkoinen näky.

Uinnin lähtöpaikalla oli jo pyöriä silmänkantamattomiin. Yhteensä niitä oli 2700. Alue näytti valtavan suurelta, enkä ihmetellyt enää yhtään, miksi ensimmäinen vaihto kestää keskimäärin 5-7 minuuttia. Painoin mieleeni oman pyöräni paikan ja lähdin viemään vaihtopussukkaani naulakkoon.

Sen jälkeen suunnistimme uinnin lähtöpaikalle. Järvi oli hiekkamontussa, josta oli pieni kipuaminen vaihtopaikoille. Uintireitti oli jaettu kahteen kierrokseen, joista ensimmäinen oli 2,1 kilometriä ja toinen 1,7 kilometriä. Poijut näyttivät olevan valtavan kaukana. Gulp. Tuosta sitä huomenna lähdetään.

 

Valmista kauraa

Kun kisa-aamu vihdoin koitti, olin enemmän kuin valmis starttaamaan. Koko viikko oli tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi. Tuttuun tapa ruoka ei ollut maistunut yhtään, vaikka kerrankin olisi voinut syödä ihan mitä herkkuja tahansa. Maltotankkausta olin tehnyt keskiviikosta perjantaihin, joten nälkä ei ollut varmaan senkään takia.

Kisaa edeltävänä yönä nukuin todella huonosti, mutta kun kello herätti klo 3.30, olin nopeasti pystyssä. Nyt mennään! Aamupalalla söin haluttomasti vähän jogurttia, mysliä ja leipää. Pakollinen kuppi kahvia ja olin valmis. Lähdimme kisapaikkaa kohti aamu viiden bussilla. Jo aamun sarastaessa tunsi, että päivästä oli tulossa ennätyksellisen lämmin.

Kisapaikalla viimeinen tsekkaus pyörän kumeihin ja vähän lisää ilmaa.

Sitten vessajonoon ja märkkäriä päälle. Puoli seitsemän jälkeen seisoin jo vedessä odottamassa omaa lähtöäni. Simo, Antero ja Mika starttaisivat vartin myöhemmin. Olin anonut paikkaa uinnin kuumaan ryhmään ja yllätyksekseni sain sen. Lähdössä mieli oli levollinen. Ei jännittänyt lainkaan. Kun lähtölupa viimein kajahti ilmoille, lähdin kauhomaan rauhassa omaa vauhtiani. Ruuhkaa ei ollut, sillä pro-sarjalaiset katosivat nopeasti horisonttiin.

Uinti oli aivan mahtavaa. Järvi oli peilityyni ja aurinko paistoi. Minä, joka vielä pari vuotta sitten inhosin uintia, nautin nyt joka vedosta. Ensimmäisen kierros meni hujauksessa. Toiselle kierrokselle lähtiessä vilkaisin kelloa, joka näytti 2,1 kilometrin väliajaksi tasan 40 minuuttia. Olin tavoitevauhdissa.

Toisella kierroksella rytmi meni noin puolen kilometrin kauhomisen jälkeen sekaisin, kun vartin perässä lähteneen ryhmän kärkiuimarit alkoivat mennä rytinällä ohi. Väistelin keltalakkeja ja hakeuduin toiseen reunaan. Loppumatka oli aika rauhatonta menoa, mutta väsymys ei iskenyt, vaikka pitkät uinnit olivatkin kylmän alkukesän takia jääneet kokonaan tekemättä. Rantauduin ajassa 1.15. Tismalleen tavoitteen mukaisesti.

Hyvää menoa

Pyöräilyyn lähtiessä olo oli vahva. Ensimmäiset 20 kilometriä poljettiin loivaan alamäkeen. Vauhti oli paljon reippaampaa kuin tavoitteenani ollut noin 32km/h, mutta annoin mennä, kun helposti meni. Seurailin sykkeitä ja niiden puolesta olin koko ajan reilusti pk:n puolella.

Pyöräreitti oli alun alamäkiosuuden jälkeen hyvinkin vaihteleva. Oli pitkää ja loivaa ylämäkeä, mukulakiveä, kapeita kyläosuuksia, yksi kovavauhtinen lasku ja yksi reilun puolen kilometrin Tour de France-kihnutusmäki, jossa vauhti putosi 10 kilometriin tunnissa. 120 kilometriin asti meni todella helposti. Sen kohdalla ajattelin, että jes, enää 60 kilometriä vaihtoon! Seuraava ajatus oli että fuck, sehän tarkoittaa vielä lähes kahta tuntia. Siinä vaiheessa kuumuus alkoi todellakin tuntua. Oli virhe laittaa huonosti hengittävä aika-ajokypärä päähän. Pää tuntui sulavan. Tukaluuden kruunasi viimeiset 40 kilometrin matkalla puhaltanut reipas vastatuuli. Peltosuoria puskiessa vauhti putosi väkisin 25 kilometriin tunnissa. Ei auttanut, vaikka kuinka yritti laittaa pienempää silmään ja nostaa kadenssia.

Vaihtoon tullessa naama helotti punaisena kuin liikennevalolla. Jano oli valtava, vaikka olin koko matkan ajan juonut tunnollisesti. Juoksuun lähtiessä juotavaa ei ollut missään ja ensimmäinen huoltopiste tuli vastaan vasta puolentoista kilometrin juoksun jälkeen. Kumosin saman tien naamani pari mukillista vettä, mukin coca-colaa ja nakkasin jäitä niskaan ja paidan sisälle. Jatkoin matkaa, mutta huomasin nopeasti, että neste jäi hölskymään mahaan. Puolen kilometrin juoksun jälkeen se pyrki kaaressa ulos. Seuraavalla juoma-asemalla join vähemmän ja imeskelin kitusiini appelsiinin lohkoja. Lopputulos sama.

Ei helvetti, tästä tulisi vielä piiiitkä maraton. Yritin psyykata itseäni vaikka millä mukavilla ajatuksilla, mutta paahtava helle tuntui jumittavan jalkojen lisäksi myös korvien väliä. Lämpötila oli varjossa +31 astetta, auringossa paljon enemmän. Oli todella kuuma.

Puoleen väliin asti etenin jonkinmoista juoksuvauhtia, mutta sen jälkeen vatsa alkoi krampata toden teolla. Pysähtelin, olin hetken aikaa kaksin kerroin ja kun kramppi hellitti, jatkoin matkaa. Join vain pieniä suullisia, jotta neste pysyisi sisällä. Janon tunne oli jatkuva.

Viimeisen kympin kävelin kokonaan. Seitsemän kilometriä ennen maalia Simo sai minut kiinni ja jäi kävelemään kanssani. Sanoin hänelle, että mene vaan, juokse loppuun asti, mutta hän kieltäytyi jyrkästi ja sanoi taivaltavansa lopun matkaa kanssani, jotta pääsen maaliin. Naamani väristä ja ilmeestä päätellen se ei kuulemma ollut kovinkaan varmaa. Joten yhdessä mentiin viimeiset kilometrit. Simon suu kävi iloisesti koko ajan, hän kertoili uinnista ja pyöräilystä ja milloin mistäkin ja minä ynähtelin jotakin vastaukseksi. Hän koitti pitää ajatukseni poissa huonosta olosta ja aika hyvin siinä onnistuikin. Maaliin tulimme yhdessä, käsi kädessä, minä ajassa 12.04 ja Simo tasan varttia paremmin. Arvostus omaa aviomiestä kohtaan nousi reissun jälkeen taas aivan uusiin ulottuvuuksiin. On mulla vaan hieno mies!

Maalissa hoipertelin sen verran heikon oloisena, että pääsin suoraan ensiaputelttaan ja tippaan. Reilun tunnin ja parin suola-sokeripussillisen jälkeen olo oli jo parempi.

Haimme pyörät ja hienot Finisher-paidat kaatosateessa ja kävelimme hotellille. Mitali tuli kaulaan heti maalissa. Se on kyllä hienoin, mitä olen koskaan saanut. Simo nappasi omastaan maalissa kuvan numerolapun kera.

Hotellin aulabaarissa kertasimme koko porukalla päivän tapahtumia ja jaksoimme turista puolille öin. Anu kysäisi, että mitenkäs Joroinen, johon vastasin, että en todellakaan ole menossa. Mutta kummasti se mieli vaan parissa päivässä muuttui.

Joroisille, jee!

Pari ensimmäistä päivää kisan jälkeen jalat olivat niin jäykät ja kipeät, että Joroinen ei käynyt edes mielessä. Iho oli kärähtänyt selästä vesikelloille, verihankaumia oli kaikissa kisa-asun saumakohdissa ja hanuriosastolla oli pari sen verran kipeää veripahkuraa, että pyörän satulaan ei tehnyt mieli edes ajatuksen tasolla.

Mutta sitä mukaa kun ruhjeet paranivat, mieli alkoi tehdä Joroisille. Vaikka sitten vain fiilistelemään Suomen hienointa triathlontapahtumaa.

Kävin viime viikon aikana kolmesti uimassa ja uinti tuntui paremmalta kuin kertaakaan ennen Frankfurtia. Eilen osallistuin Katja V:n ryhmän valmistavaan treeniin, jossa tehtiin lyhyitä uinti-, pyörä- ja juoksuvetoja. Uinti kulki hyvin, pyörä ilahduttavan hyvin ja juoksukin riittävän hyvin. Kyllä tältä pohjalta kehtaa Joroisille lähteä, ilman minkäänlaisia paineita tai tavoitteita. Ironmanin maaliintulosta on Joroisten lähtölaukauksen pamahtaessa vain 12 vuorokautta, joka on järjellä ajateltuna aivan liian vähän. Mutta minäpä annankin tunteelle enemmän painoarvoa. Aion nauttia kisasta koko sydämeni kyllyydestä ja iloita siitä, että pääsen mukaan!

Nähdään siis Joroisilla:)

Ps. Juuri ennen Frankfurtin kisaa Team Elina Jouhkilaiset kuulivat hienoja uutisia Elinan voinnista. Hän saa leukemiaansa hoitoa Texasissa! Se mikä vielä huhtikuussa näytti todella synkältä, on nyt heinäkuussa muuttunut astetta valoisammaksi.  Elina taistelee elämästään. Siihen verrattuna nämä omat hetkelliset taisteluni maaliinpääsystä tuntuvat varsin pieniltä.

Sunnuntaina se koittaa. Juhlapäivä! Kauan odottamani Ironman Frankfurtin lähtöpamaus kajahtaa taivaalle aamu seitsemältä. Perhosia on vähän vatsassa jo nyt.

Viime postauksesta on taas vierähtänyt monta viikkoa ja tässä välissä on ehtinyt olla neljä kisastarttiakin. Kesäkuun viimeisinä viikkoina paiskin töitä hullun raivolla ja olin henkisesti aika puhki. Sitten kun työtahti helpotti, ei tehnyt mieli kirjoittaa riviäkään, edes tänne blogiin. Nyt parin leppoisamman viikon jälkeen huomaan, että mieli on taas huomattavasti valoisampi ja liikunnastakin nauttii ihan eri tavalla! On ollut kiva kisailla ja treenata, vaikka alkukesän kisoissa onkin ollut pientä säätöä.

Vantaan Kuusijärvellä kilpailin perusmatkalla. Sää oli kolea ja sateinen, mutta vesi yllättävän lämmintä. Uinti meni puihin vuotavien lasien kanssa säätäessä. Pyöräily kulki ihan kelpo vauhtia, vaikka reisi olikin muutaman päivän takaisesta kovasta yhdistelmätreenistä vähän raskas. Juoksuun olin tyytyväinen. Kohtuullisen mäkisellä reitillä pystyin juoksemaan kympin 46 minuutin pintaan. Sijoitukseni oli neljäs.

Sääksin SM-sprintissä toistui sama lasien kanssa säätäminen. Sadan metrin uinnin jälkeen meinasin jo kääntyä takaisin rantaan. Taistelin lasien kanssa niin kauan, että muut ehtivät kauhoa jo ensimmäiselle poijulle ennen kuin pääsin jotenkuten pitävien lasien kanssa matkaan. Mulla on piilarit ja jos ne huuhtoutuvat uidessa silmistä, olen aivan umpisokea. Vuotavat lasit aiheuttavat siis jokseenkin kauhunsekaisia tunteita. Mutta ei tällaisesta säätämisestä voi syyttää kuin itseään. Lasien pitävyys olisi pitänyt testata jossain muualla kuin kisoissa.

Pyörällä meno ei ollut ihan parasta, mutta juoksu kulki taas hyvin. Sijoitukseni oli omassa sarjassa neljäs.

Sääksin jälkeisellä viikolla osallistuin X-tri cupin duathloniin. Se kulki ihan hyvin. Vitosen juoksu 21.48, kahdenkympin pyörä suurin piirtein samaa vauhtia kuin aiemmassa tempossa ja päälle 2,5 kilometrin juoksu hyvää haipakkaa sekin. Kerrassaan kelpo treeni.

Finntriathlon Vierumäki

Sääksin jälkeen tilasin kahdet uudet uimalasit ja päätin ilmoittautua Vierumäen kisaan, vaikka se onkin vain viikkoa ennen Frankfurtia. Halusin yhden kisan, jossa saan tehtyä normiuinnin ja varmuuden siitä, että lasit eivät vuoda.

Viime lauantaina starttasin 200 muun kilpailijan kanssa 15-asteiseen Valkjärveen. Uinti sujui alun nyrkkipainista huolimatta hyvin ja uudet lasit pitivät mainiosti. Jes!

Pyöräilyssä tavoitteenani oli polkea rennosti puristamatta reipasta puolimatkan kisavauhtia. Keskivauhtini reilun 46 kilometrin matkalla oli 33,6 km/h. Ihan superhyvä ja niin helpon tuntuinen pyöräily, kun ottaa vielä huomioon keskiviikon viimeisen pitkän yhdistelmätreenin, jossa poljin 120 kilometriä aika haipakkaa.

Juoksussa minun piti kipitellä 4.45 vauhtia, mutta en malttanut olla lähtemättä samaan aikaan vaihtoon osuneen seurakaveri-Susannan peesiin. Juostiin eka vitonen noin 4.30 vauhtia.

Reitti oli sen verran mäkinen, että toisen vitosen lenkin alussa päätin antaa mahtavassa kunnossa olevan ja hienon kisan tehneen Susannan mennä menojaan. Pieni kilpailija minussa soti kyllä kovasti vastaan, mutta järki vaati säästämään jalkoja ensi viikonloppuun. Maltoin kuitenkin mieleni. Maalissa olo oli kahden ja puolen tunnin kisasta huolimatta sopivan tuore.

Lepoa ja tankkausta

Nyt sitten vaan lepäilen, syön ja kerään voimia sunnuntain koitosta varten. Tiistaina teen kevyen juoksulenkin ja osallistun X-tri cupin avovesiuintiin. Torstaina pyörittelen hissukseen pyörän kampia. Perjantaina on matkustuspäivä Frankfurtiin. Lauantaina kisainfo, pieni pulahdus järveen, pyörän testausta ja parin kilometrin verryttelyjuoksu. Kamat vaihtopaikoille ja hyvissä ajoin nukkumaan. Aamulla startti tapahtuu jo klo 7, joten herätys on viimeistään neljältä. Jännää!

Tällä hetkellä olo on ihan luottavainen. Uinnissa perusvauhti on kohentunut hieman viime kesästä ja sillä pitäisi kauhoa noin 1.15 loppuaikaan. Pyörässä tavoitteena on hieman yli 31 km/h keskivauhti, jolla loppuaika olisi 5.45 paikkeilla. Juoksussa tavoitevauhdillani kipitellään loppuaikaan 3.45. Vaihtoihin Frankfurtissa näyttää menneen viime vuonna huipuillakin aika kauan (uinnista pyörään 4-6 minuuttia), joten ei haittaa, jos suoriudun uinnista tai pyörästä vähän tavoiteaikojani nopeammin.

Mutta päivä on pitkä ja mitä vain voi sattua. Ensisijaisena tavoitteena on päästä maaliin.

Kisapäivän sää näyttää tällä hetkellä sopivan lämpimältä, +25 astetta ja tuulta noin 5 metriä sekunnissa. Ei passaa valittaa.

Pitäkää peukkuja!

Kyllä elämä voi yllättää. Ja oma kroppa etenkin. Viime viikon sunnuntaina, vähän sen jälkeen kun olin kirjoitellut blogia, kurkottelin jotakin kodinhoitohuoneen alakaapin perukoilta ja selästä kuului naks. Tunsin heti, että nyt meni jotain lukkoon, sillä kipu oli viiltävä, eikä selkää saanut enää kunnolla suoristettua.

Seuraavana aamuna selkä oli tikkujäykkä. Sängystä ylös pääseminen piti tehdä kyljen kautta, eikä nauhakenkien solmimisesta tullut mitään. Itkuhan siinä tuli. Laskeskelin mielessä viikkoja Frankfurtiin ja niitä treenejä, jotka jäisivät nyt tekemättä. Pahinta oli kuitenkin kipu, joka säteili alaselästä pakaraan, lonkkaan ja etureiteen. Buranasta ei ollut mitään hyötyä. Laitoin tutulle osteopaatille, Seunalan Jukalle viestiä, että apua tarvittaisiin nyt ja heti. Hän vastasi olevansa kurssilla koko viikon. Että katsellaan ensi viikolla. Huoh.

Tiistaina varasin hätäpäissäni ajan kiropraktikolle. Se oli yhtä tyhjän kanssa. 15 minuutin hoidon jälkeen ja 50 euroa köyhempänä lähdin kotiin yhtä kipeän selän kanssa kuin olin tullutkin. Kävelyni muistutti lähinnä vaivaisakkaa.

Keskiviikkona otsassa oli jo niin iso tatti, että vedin lenkkarit jalkaan ja lähdin vartin lenkille. Ei juoksemisessa mitään järkeä ollut, mutta sateessa nilkuttaessa mieli parani ainakin piirun verran. Torstaina tein jo puolen tunnin lenkin ja koitin venytellä selkää auki – ilman mainittavaa hyötyä.

Perjantaina kävin Essin kanssa puolen tunnin hiljaisella hölkällä ja uimassa. Märkäpuvulla uiminen tuntui ihan kohtuulliselta, vaikka vartalon kierto olikin hieman haasteellista.

Lauantaina kampesin itseni pyörän selkään. Poljettiin Katjan kanssa reilun kolmen tunnin lenkki, joka sisälsi kolme kymmenen minuutin reipasta pätkää. Jalat toimi, selkä ei. Putkelle nouseminen ei ylämäissä onnistunut. V-mäistä, kerta kaikkiaan, tällainen raihnaisuus.

Sunnuntaina pyöriteltiin Simon kanssa pari tuntia. Tuntuma sama. Tästä ei selvitä ilman Jukkaa.

Taikasormet

Tiistaina sain vihdoin ajan Jukalle. Tunnin hoidon, niksauttelun ja naksauttelun jälkeen selässä tuntui hetken aikaa melkoisen hakatulta. En päässyt laverilta makuuasennosta istumaan ilman apua. Mutta kotona olo alkoi parantua ja oikealla alaselässä ollut paineentunne oli poissa. Tunnen suurta kiitollisuutta tuota ihmemiestä kohtaan.

Illalla uskaltauduin jo kevyelle hölkälle ja maauimalaan uimaan. Ei sattunut yhtään! Ja tänään tein jo hyvän ja vauhdikkaan yhdistelmätreenin Katja V:n treeniryhmän kanssa. Uinti tuntui ihan mukavalta, pyörässä pääsi likistämään oikein kunnolla ja juoksussa vedin muutamia rentoja puolen kilometrin vetoja. Pyörä kulki itse asiassa yli neljä minuuttia kovempaa kuin samalla reitillä ajetussa seuran tempoajossa ja triathloncupin osakilpailussa, mutta toki vuorovedosta on aina etua. Siis jos siinä pysyy. Tänään putosin kyydistä viimeisissä nousuissa, mutta olin tyytyväinen, että pystyin polkemaan Anteron ja Katjan kanssa melkein loppuun asti.

Nyt sitten vaan palautellaan kohti lauantaita. Odotan jo innolla Kuusijärven kisaa. Perusmatka toimii hyvänä vauhdikkaana treeninä ja palvelee mainiosti Frankfurtiin valmistautumista. On kiva päästä avaamaan kisakausi ihan oikeasti ja vertaamaan  tasoaan muihin.

Toivon ehjää kisaa, helpolta tuntuvaa uintia sekä vauhdikkaita pyörä- ja juoksuosuuksia. Ans kattoo, miten akan käy!

Jaahas, viime blogipäivityksestä on vierähtänyt pieni ikuisuus. Kolmeen viikkoon on mahtunut hyviä treenejä, epävarmuuden tunteita, eka tempo- ja triathlonkisa, lisää hyviä treenejä, palautumisen ihmettelyä ja yksi keskeytetty puolimaraton. Melkoista vuoristorataa siis.

Seuran omissa cup-kisoissa olen siis polkaissut jo 20 kilometrin tempoajon ja avannut myös triathlonkisakauden. Tempo oli juuri niin kamalaa ja hapottavaa kuin olin ajatellutkin. Melko mäkisellä reitillä vauhti tyssäsi jokaiseen kumpuun ja musta tuntui, että olin jatkuvasti väärällä rattaalla tai vaihteella. Hyvä treeni se oli silti, etenkin kun muistin taas, kuinka paljon noita kisoja jännitän.

Seuraavalla viikolla ajettiin sama reitti kevään ekassa triathlonkisassa. Uitiin ensin altaassa 750 metriä (13.35), sitten polkaistiin sama kahdenkympin mäkipätkä ja juostiin päälle vajaa vitonen. Pyörä kulki melkein samaa vauhtia kuin edellisviikon tempossa, vaikka koitin ajaa suhteellisen maltilla. Juoksuun olin kaavaillut 4.30 kilometrivauhtia. Se kulkikin ilahduttavan kevyesti ja keskivauhti oli 4.23. Kokonaisuudessaan olin tosi tyytyväinen kisan/treenin tuntumaan.

Tämänpäiväisen puolimaratonin keskeyttäminen kyllä harmittaa, vaikka pidinkin sitä tuossa helteessä järkevämpänä kuin toisen kympin raahustamista maaliin. Jalat ei vaan toimineet yhtään ja askel oli raskas heti alusta lähtien. Tein viime sunnuntain ja torstain välillä neljä hyvää pyörätreeniä ja sen kyllä huomasi heti jaloissa. Viime keskiviikkona vedettiin Katja V:n kanssa tosi hyvä juoksu-pyörä-yhdistelmä, jossa pyörä kulki hyvin ja helpommin kuin kertaakaan tänä keväänä ja kahdentonnin ja kaksi kertaa tonnin vedotkin meni köykäisesti neljän minuutin vauhtia. Torstaina polkaistiin satasen pk-lenkki ja illalla kävin vielä tekemässä uintitreeniin. Siinä taisi olla vähän liikaa. Mutta sellaista se on. Viime torstain X-tri cupin jälkeen olo oli hirmu vahva ja tyytyväinen ja tänään taas jotain aivan muuta. Vetää kyllä nöyräksi, kun aina ei menekään ihan putkeen.

Mutta ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti Kuusijärveä. Sitä ennen pitää taas saada kroppa virittyä kisakuntoon. On se vaan jännä, kuinka sitä luulee pystyvänsä vetämään vaikka minkälaisia treenejä ja toipuvansa niistä ihan tuosta noin vaan. Puolimaratonia ei juosta ennätysvauhtia ilman keventelyä. Tai ainakaan minä en juokse. Tulipa taas hankittua sitä kuuluisaa oppia kantapään kautta:) Mutta ilon kautta mennään! Frankfurtiin on vielä kuusi viikkoa aikaa. Siinä ajassa ehtii tehdä vielä monta hyvää treeniä ja käydä hakemassa kisatuntumaa Kuusijärveltä ja Sääksistä.

Sain viime viikolla Baba Lybeckiltä Facebookissa viestin, joka pysäytti miettimään omaa terveyttäni ja mahdollisuuttani liikkua. Baba kertoi Elina Jouhkista, innokkaasti pyöräilyä ja triathlonia harrastavasta ja suurin piirtein ikäisestäni naisesta, kahden lapsen äidistä, joka sairastui vuonna 2012 rintasyöpään. Elina taisteli urhoollisesti sairautensa kanssa ja palasi viime kesänä menestyksekkäästi takaisin triathlonin ja pyöräilyyn pariin. Syksyllä hän kuitenkin sairastui yllättäen akuuttiin ja aggressiiviseen leukemiaan. Joulukuussa hänelle tehtiin kantasolusiirto ja vuoden vaihteen jälkeen kaikki näyttikin jo hetken aikaa hyvältä.

Muutama viikko sitten Elinan maailma romahti uudestaan. Sairaus on uusiutunut. Parantavaa hoitoa ei ole.

Liityin Team Elina Jouhkiin heti. Miksikö? Koska yhtä hyvin sairastunut voisin olla minä. Saan liikkua ja olla terve – toistaiseksi. Syöpäsairaudet lisääntyvät jatkuvasti ja on todennäköistä, että jossakin vaiheessa tätä kallisarvoista elämää minä tai joku läheisistäni sairastumme siihen. Toivottavasti silloin syöpäsairauksien hoitoa edistävässä tutkimustyössä on otettu isoja harppauksia eteenpäin ja kantasolurekisteristä löytyy jokaiselle leukemiaan sairastuneelle sopiva luovuttaja.

Viime viikon aikana Team Elina Jouhki kasvoi yli seitsemäänkymmeneen jäseneen. Omistamme harjoittelumme ja kisamme Elinalle ja keräämme samalla rahaa Syöpäsäätiölle ja huomiota SPR:n kantasolurekisterille.

Elinan piti osallistua Frankfurtin Ironman-kilpailuun. Hän ei sinne pääse, mutta minä lupaan, että vaaleanpunaisten pyöränrenkaiden ja käsinauhan lisäksi Elina kulkee koko matkan ajan rinnallani.

Jos sinä haluat olla mukana tekemässä hyvää, liity mukaan joukkoon tai osallistu Team Elina Jouhki –keräykseen: http://oma.syopasaatio.fi/oma-kerays/aloita-keraeys.aspx?col=5-1200&v=20140424093809

Kaksi kuukautta aikaa

Kohti Frankfurtia siis mennään. H-hetkeen on yhdeksän viikkoa ja tällä hetkellä kaikki näyttää oikein hyvältä. Viikonlopun treenit vahvistivat mukavasti itseluottamusta. Lauantaina tein Katja K:n ja Katja V:n kanssa kevään ekat pyörävedot ja fiilis oli aivan huikea.

Poljettiin 1 x 10 kilometrin, 1 x 5 kilometrin ja 1 x 3 kilometrin pätkät vuorovedolla ja fillari liikkui ihan kiitettävää vauhtia. Parasta oli kuitenkin oma tuntemus. Se, että jaloissa on voimaa ja että niistä saa irti vaikka mitä. Treenistä jäi ihan superhyvä mieli.

Sunnuntaina juostiin Katja K:n kanssa kiihtyvä puolimaratonin mittainen lenkki. Alun perin meidän piti lähteä Länsiväyläjuoksuun, mutta aikataulujen takia päätettiin jättää kisa väliin.

Juoksukeli oli aivan mahtava, +20 astetta ja lähes tuuletonta. Päästiin juoksemaan hihattomalla paidalla ja lyhyillä trikoilla. Ekat kaksi kilometriä mentiin noin viiden ja puolen minuutin vauhtia ja hetken aikaa seisoskeltiin liikennevaloissakin.  Kolmannesta kilometristä eteenpäin vauhti oli noin viittä minuuttia tai vähän alle ja sen pitäminen tuntui todella helpolta. Toisella kympillä vauhti oli koko ajan muutaman sekunnin alle vitosta ja viimeinen kilometri paineltiin 4.40. Loppuaika oli 21,1 kilometrin nousevavauhtisessa treenissä oli 1.45.15. Ilman sen kummempaa valmistautumista, parilla pienellä vesipullolla varustautuneena ja lauantain pyörävetojen päälle juostuna olin treeniin, vauhtiin ja etenkin tuntumaan tosi tyytyväinen.

Viikonlopun harjoitusten pohjalta uskallan sanoa, että olen tällä hetkellä juuri sellaisessa kunnossa kuin pitääkin. Kunhan nyt vaan maltan olla intoilematta liikaa ja pysyn terveenä, teen kovat harjoitukset kovina ja kevyet aidosti kevyinä, niin hyvä tästä vielä tulee 🙂

Treeni-iloa viikkoon!

Nonni. Kotona ollaan. Viime viikko meni ihan hirmu nopsaan ja kotona iski pieni haikeus. Ensi vuoden jo suunnitteilla olevaan reissuun on taas vuosi. Paitsi jos tarkkoja ollaan, niin ihan vähän alle, koska ensi vuonna pääsiäinen on muutamaa viikkoa aiemmin.

Pyöräily & lomaviikko oli joka tapauksessa todella onnistunut. Ainoa iso miinus oli yhden meidän porukan kaverin melko paha kaatuminen heti ekalla pyörälenkillä. Oltiin poljettu noin seitsemän kilometriä Maspalomasista Sorian suuntaan, kun ensimmäisessä vauhdikkaassa laskussa (n.40km/h) ja justiinsa sen alla olevassa mutkassa Mikan pyörästä puhkesi etukumi. Pyörä lähti alta noin nanosekunnissa ja Mika pyöri useita kymmeniä metrejä asfaltin vieressä olevalla kivikkoisella pientareella ennen kuin vauhti pysähtyi. Hän sai melko pahat ruhjevammat koko kehoon, pahiten kämmenselkiin, sormiin ja toiseen pohkeeseen. Polvesta hajosi jotain, toisen käden etusormeen tuli avomurtuma ja kämmenselkiin ommeltiin tikkejä. Toipumiseen menee varmasti useita viikkoja. Harmillinen juttu, etenkin kun Mikan piti lähteä meidän kanssa Frankfurtin Ironmaniin. Mutta Ironmaneja tulee onneksi lisää. Pääasia, että ei käynyt kuitenkaan tuon pahemmin. Pää edellä kivikkoon lentäessä olisi voinut käydä vaikka Schumacherit.

Omat treenit menivät suunnitelman mukaisesti. Poljettiin viitenä päivänä, yhteensä 19 tuntia ja 380 kilometriä. Nuo kilometrit eivät kyllä kerro oikein mitään, koska kevyimmälläkin, viimeisellä ”Day to relax”-päivän lenkillä nousumetrejä kertyi 550.

Polkeminen noissa maisemissa on lajivoimatreeniä treeniä ja henkisen pääoman hankintaa parhaimmillaan. Kysyy luonnetta polkea tuntikausia loppumattoman tuntuisia serpentiiniteitä aina vain korkeammalle ja korkeammalle. Mutta siitä mä todellakin nautin!

Huikein reissu tehtiin Pico de las Nievesin huipulle. Koko päivän polkaisuun meni taukoineen 7 tuntia ja vartti. Bruttopyöräilyaikakin oli yli 6 tuntia, pisin aika mulle ikinä! Huippu sijaitsi 1950 metrin korkeudessa, mutta tuolla reissulla nousumetrejä kertyi kaiken kaikkiaan yli 2500. Tuli tehtyä siis ihan kunnon mäkitreeni.

Kolmena päivänä juoksin kevyitä ja lyhyitä vetoja sisältäneitä lenkkejä pyöräilyn päälle. Perjantaina eli kotiinlähtöpäivä kipiteltiin vielä Essin ja Ansun kanssa 45 minuutin kevyt ja tasavauhtinen lenkki. Yhteensä tunteja kertyi lauantaista perjantaihin yhden lepopäivän kanssa 22,5.

Jos joku on menossa lähiaikoina Kanarian suuntaan, niin tällaiset reissut me polkaistiin:

Day 1. Maspalomas – Soria – Maspalomas 65,6km – 3h – ^960m ascent
Day 2. Maspalomas – San Bartolome – Santa Lucia – El Doctoral – Maspalomas 72,1km – 4h – ^1335m
Day 3. Maspalomas – Puerto Mogan – Mogan – Soria – Maspalomas 85,4km – 4,5h – ^1490m
Day 4. Rest day at waterpark
Day 5. THE DAY!! Maspalomas – Fataga – San Bartolome – Ayacata – Pico de Las Nieves (1950m) – Ayacata – Soria – Maspalomas 111km – 6,5h – ^2530m ascent
Day 6. Maspalomas – Ayagaures – Monte León – Maspalomas 30km – 1,5h – ^500m ascent

Home sweet home

Kotiinpaluun jälkeen olen keskittynyt lepoon ja palautteluun. Jotta tuosta kovasta treeniviikosta saa aikaiseksi toivotunlaisen superkompensaation, pitää kehon antaa palautua rauhassa. Vielä se ei ole sitä tehnyt. Leposyke on noin 10 pykälää tavallista korkeammalla, eikä Polarin kuntotesti ole lähelläkään ennen leiriä olleita lukemia. Ennen leiriä VO2max oli mittarin mukaan päivästä riippuen 60-63, tänä aamuna 52. Tulos on ihan ymmärrettävä, sillä kuntotestin mittaustulos perustuu puhtaasti sykevälivaihteluun ja rasittuneen kehon sykkeet nyt on tällä hetkellä mitä on. Nyt pitää vaan malttaa ottaa rauhallisesti.

Vaikka palautuminen on vielä vähän vaiheessa, juoksin tänään seuran cup-kilpailussa kovan vitosen. Halusin avata kisakauden tuollaisesta pienimuotoisessa seurakisassa ja saada pahimman apinan ja kisajännityksen pois selästä. Samalla tein viikon ainoan kovemman treenin.

Juoksun aikana tuntuma oli kuin kalalla kuivalla maalla. Happi ei kulkenut keuhkoista lihaksiin ja meno oli raskasta. Olisi ehkä pitänyt lähteä liikkeelle aavistus rauhallisemmin, mutta toisaalta juoksin hallissa nousevavauhtisen vitosen 21.30, joten 4.10-4.15 kilometrivauhdin ei pitäisi normipäivänä olla mulle liian reipasta. Mutta tänään oli. Viimeiset pari kilometriä oli melko hankalaa. Loppuaika oli 80 metriä yli viiden kilometrin matkalla oli 22.13. Ihan OK vauhtia silti tuntemuksiin nähden. Uskon, että palautuneena tuosta lähtee minuutin verran pois.

Huomenna lepäilen ja käyn hieronnassa. Torstaina on vuorossa palauttavaa juoksu-uinti-kombinaatiota ja perjantaina kevyttä pyöräilyä & uintia. Lauantain treeni riippuu siitä, lähdetäänkö Katjan kanssa sunnuntaina Länsiväyläjuoksuun. Mutta mikäs meitä pidättelisi. Pitää vain tehdä oman kunnon ja olotilan mukainen juoksu, eikä höntsäillä tai odottaa vielä liikoja.

Mukavaa treeniviikkoa kaikille!

Pari viime viikkoa ovat taas hujahtaneet jonnekin. Toissa viikolla pidin suunnittelemani pyöräviikon, vaikka kelit aika viileitä vielä olivatkin. Tein viisi pyörätreeniä, joista kolmessa viiletin ulkona maantiefillarilla. Hyvien pyöräilykilometrien keräily on siis aloitettu. Pari pidempääkin lenkkiä, yksi 70 kilometrinen ja yksi karvan alle 100 kilometrinen, on tullut jo polkaistua. Niiden loppukilsoilla mietin, että miten ihmeessä se viime kesän täyden matkan 180 kilometriä menikin niin helposti…

Saman helppouden tunteen saavuttamiseen saa polkea vielä aika monta lenkkiä. Mutta onhan tässä vielä aikaa. Mun tavoitteena on polkaista ainakin parituhatta kilometriä ennen heinäkuun alkua ja Frankfurtin Ironmania. Jospa se vauhti ja mukavuus sieltä taas löytyisivät.

Jaloissa pyöräily tuntuu heti ja parhaiten sen huomaa juostessa. Ei ollut viime viikon reippaalla lenkillä ihan niin lennokasta menoa kuin edellisellä. Toissa viikolla kipiteltiin Katjan kanssa kova 7 kilometriä 4.18 keskivauhdilla. Viime viikolla juostiin kiihtyvä vitonen aikaan 22.10. Ihan kelpo haipakkaa sekin, mutta tuntuma oli raskas. Yhtään enempää tai kovempaa en olisi sinä päivänä jaksanut.

Katjalla meno oli tutun kevyttä. Tosi kiva puhaltaa kuin höytyveturi sellaisen tyypin vieressä, joka ei vaikuta edes hengästyneeltä. Mutta sellaista se meillä yleensä on 🙂 Ilman Katjan vetoapua olisi tuokin vitonen jäänyt varmaan juoksematta. Juoksussa on joka tapauksessa tapahtunut pieni nytkähdys eteenpäin, sillä vauhdit ovat kautta linjan kymmenisen sekuntia reippaampia kuin vuosi sitten.

Uinnissa meno on ollut vaihtelevaa. Peruskelailu vaikuttaa helpolta, mutta toisina päivinä vedot tuntuvat hapottavan ihan eri tavalla kuin toisina. Kuten viime torstaina. Kahdella radalla oli yhteensä toistakymmentä seuran uimaria ja kun osa veti räpylöillä, niin aaltoja oli kuin Joroisissa konsanaan. Tuli samalla treenattua myös sellaista paniikkiuintia, kun vetäisin muutamalla henkosella keuhkot täyteen vettä.

Tällä viikolla koitan purkaa työkuormaa ja tehdä kaiken mahdollisen alta pois ennen perjantaina alkavaa pyöräilylomaa Gran Kanarialla. Treeneissä teen siis lähinnä sen minkä ehdin, mutta onneksi ensi viikolla ei ole muuta kuin aikaa! Odotan jo innolla pitkiä pyörälenkkejä, napakoita juoksutreenejä, auringonpaistetta ja mahtavia maisemia. Niistä lataan akkuja koko kevääksi.

ps. Kävin eilen hieronnassa, ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Pitäisi vissiin käydä useammin, sen verran oli reiden ulkosyrjän kalvot jumissa. Niiden availu oli kyllä melkoisen tuskallista, mutta nyt tuntuu jo huomattavasti paremmalta. Ei siitä lihashuollon tärkeydestä ihan turhaan taideta puhua.

Onpas ärsyttävä nuha. Orastavia oireita se antoi itsestään jo viime tiistaina hallissa, mutta kunnolla se pukkasi päälle vasta viikon lopulla. Köhiminen on jo helpottanut, eikä tauti tunnu iskeneen keuhkoihin. Ainakaan vielä. Jospas tämä tästä viikon aikana kuivuisi kokonaan pois.

Viime viikko meni tiistain hallitreenin jälkeen suurin piirtein suunnitelman mukaisesti eli juoksua oli ohjelmassa joka päivä. Jotain harjoituksia jouduin kuitenkin aikataulusyistä vähän lyhentämään. Keskiviikkona juostiin siis Essin kanssa karvan alle tunnin lenkki. Jalat oli tiistain jäljiltä aika jäykät, mutta hölkkä teki niille selvästi hyvää. Torstaina tunne oli jo ihan toinen. Kipittelin uinnin alle 40 minuuttia ja meno tuntui tosi kevyeltä. Kolme kertaa kapusin Liipolan mäkeä puoleen väliin, mutta pääosin pysyttelin tasamaalla. Uinnissa tein tekniikkaa ja peruskelailua. Joel katseli mun menoa ja sanoi, että veto on ok, mutta vartalon kellumisessa on parantamisen varaa. Lopputreenin vedin vatsaa sisään, työnsin rintakehää ulos ja pyrin pitämään pyllyn veden pinnalla. Hitsin vaikeaa hommaa.

Perjantaina juostiin Anteron kanssa vähän alle tunnin lenkki ennen seuran uintivuoroa. Uinnissa tehtiin pääsarjana 30 x 50 metriä, jossa joka kolmas viisikymppinen vedetään kovaa ja sitä seuraava satanen aina verkkaa. Altaasta noustessa tiesi taas uineensa.

Ei ollut fiksuin veto lähteä juoksemaan osittain reipasvauhtista lenkkiä vain 13 tuntia edellisestä treenistä. Palautuminen oli selvästi vielä vaiheessa. Vein Miskan ja pojat lauantaina suurhallille futistreeneihin ja lähdin siitä kipittelemään puolentoista tunnin lenkkiä. Keli oli aivan mahtava, aurinko paistoi ja kevättuulikin tuntui jo aavistuksen verran lämpimämmältä. Ekat puoli tuntia oli tarkoitus juosta noin 5.30 vauhtia, sitten kiristää vauhtia aerobiselle kynnykselle eli noin 160 sykkeen ympärille ja lopuksi juosta vielä kolmas puolituntinen kevyttä verryttelyvauhtia.

Ekan puolituntisen aja vauhti meinasi koko ajan karata 5.15 pintaan. Siinä vauhdissa mun askel rullaa hyvin. Pyrin silti himmailemaan menoa, jotta vauhtien välille syntyisi selkeä ero. Seuraava puolituntinen lähti liikkeelle hyvin.  Juoksin 158-162 sykkeellä ja vauhti oli keskimäärin 4.50-5 min/km välissä. Mutta kyllä oli työlästä. Ei hapottanut, mutta hengitys oli melkoista puuskuttamista ja räkää lensi. Energiat alkoi loppua 20 minuutin jälkeen ja lopun vastatuuli se vasta hankalaa olikin. Ei ollut mun päivä. Verryttelyn jätin varttiin ja tallustin autolle hörppimään vettä ja odottelemaan poikia.

Sunnuntaina suuntasin Vierumäelle. Olipas muuten outoa mennä sinne yksin. Ihan eka kerta mulle. Juoksin ensin kahdeksan kilometrin kevyen lenkin ja talutin sitten fillarin halliin. Polkaisin kuplassa reilun tunnin LaPy:n ikämiesten kanssa ja ai että se oli mukavaa! Pyöräjalat tuntuivat tosi vahvoilta, varmaan siitä syystä, että niitä ei ollut viikkoon kiusattu. Muutamat kovemmat vetopätkätkin menivät tosi helposti. Pyöräilyyn jäi nälkää. Kotiin ajellessa katselin sulaa asfaltin pintaa ja mietin, että ensi viikonloppuna sitä pääsee jo varmaan heittämään maantielenkin. Ihan mahtavaa!

Kuluva viikko onkin pyhitetty pyöräilylle. Sitä on ohjelmassa eilistä lepopäivää lukuun ottamatta joka päivä, enemmän tai vähemmän. Tänään juostaan Katjan kanssa reipas lenkki, jonka päälle polkaisen puolisen tuntia trainerilla. Jos lämpötila kipuaa huomenna kymmenen tuntumaan, niin lähden Giantin kanssa ekalle maantielenkille! Sitä herkkua saakin sitten nauttia ja paljon ennen Frankfurtia.

Mukavaa viikkoa itse kullekin 🙂

Viime viikko vierähti Rukalla. Kotoa lähtiessä näytti vahvasti siltä, että takaisin tullessa saa jo kaivella maantiepyörän naftaalinista ja lähteä kiertämään Vesijärveä ympäri. Mutta niin se vaan pukkasi takatalven, eikä fillarilenkeistä tarvitse haaveilla ihan hetkeen. Talven viimeisiä lenkkejä ei ehkä sittenkään ole vielä hiihdetty.

Lomaviikolla saatiin nautiskella hienoista keleistä ja loistavassa kunnossa olevista baanoista. Hiihtämisestä todellakin nautti!

Sivakoitiin Simon kanssa joka aamupäivä parinkympin lenkki. Enemmänkin olisi toki mennyt, mutta lapsia ei viitsinyt pitää mökissä tylsistymässä sen kauempaa. Iltapäivät ja illat vietettiin lasketellen tai pulkkamäessä.

Ollaan talvilomailtu Rukalla jo kahdeksan vuotta peräkkäin, koska anopilla sattuu olemaan siellä lomaosake. Meidän mittapuun mukaan loman voi laskea onnistuneeksi, jos on ehditty hiihtämään Vuosselin, Pyhävaaran, Kuontivaaran ja Valtavaaran lenkit, syömään Pitäjän Pirtissä jättimunkit ja Lammintuvalla muurinpohjaletut. Viime viikko ei tehnyt poikkeusta kaavaan.

Hiihtolenkkien lisäksi tein viime viikolla muutamia hyviä juoksutreenejä. Maanantaina kipittelin kevyesti puoli tuntia heti hiihdon perään. Tiistaina vedin lenkkarit jalkaan vasta illalla. Tein ensin 20 minuutin verytellylenkin, jonka päälle juoksin 5 x 2 minuutin mäkivedot. Ei kovaa, mutta reippaasti ja hölkkäpalautuksella takaisin mäen alle. Päälle vielä vartin veryttelyhölkkä.

Keskiviikko-iltana juoksin kympin lenkin niin, että juoksin jokaisen kilometrin viimeiset 200 metriä rennon reippaasti. Muuten vauhti oli hiljaista.

Torstaina sipaisin hiihtolenkin jälkeen punttisalille. Juoksin matolla verkkojen jälkeen 5 x 500 metriä 200 metrin hölkkäpalautuksella noin 4.30 kilometrivauhtia. Päälle askelkyykkyja ja penkille nousuja 12 kilon kahvakuulan kanssa, maastavetoja ja vatsat & selät.

Perjantaina tein vain hiihtolenkin ja pakkailin illan kamoja kasaan. Lauantain meni levätessä tai pikemminkin istuessa autossa. Sunnuntaina polkaisin kotona trainerilla elämäni toistaiseksi pisimmän, puolentoista tunnin treenin.

Kaiken kaikkiaan viikolle kertyi noin 15 harjoitustuntia. Harjoitus- ja leposykkeiden sekä oman tuntuman perusteella rasitus on pysynyt melko hyvin aisoissa.

Tossua toisen eteen

Tämän viikon olen pyhittänyt juoksulle. Juoksen siis maanantaita lukuun ottamatta viikon jokaisena päivänä ja teen kehittävät harjoitukset juosten. Ensi viikolla painotus on pyöräilyssä ja sitä seuraavalla uinnissa. Vaikka kaikki kolme lajia ovat mukana jokaisen viikon ohjelmassa, niin painotusta vaihtelemalla toivon kehittäväni tehokkaammin lajispesifisiä ominaisuuksia. Olipas muuten hieno sana, mutta parempaakaan en tähän keksinyt.

Juoksun osalta viikon kovin harjoitus on jo takana. Juoksin eilen Pajulahden hallissa nousevauhtisen vitosen aikaan 21.28. Olin tosi iloinen sekä ajasta että tuntumasta. Runsas kuukausi sitten juoksin hallissa vitosen reilut 10 sekuntia hitaammin. Vaikka juoksuissa ei ollut ajallisesti suurta eroa, niin ne syntyivät aivan eri tavoilla. Edellisellä kerralla hyydyin lopussa ja viimeinen kilometrin meni jonnekin 4.20 päälle.  Nyt juoksin pari ensimmäistä kilometriä kevyesti noin 4.25 vauhtia ja kiihdytin vauhtia sen jälkeen niin, että viimeinen kilometri meni 4.07. Kiitos tästä hyvästä harjoituksesta kuuluu Essille, joka pyysi harjoitukseen mukaan jäniksekseen, sekä Väisäsen Katjalle, joka antoi kuokkavieraan tulla mukaan ryhmänsä yhteistreeniin, tai pikemminkin sen loppuosaan. Kiitos myös Susannalle, jonka kanssa juostiin rinta rinnan ja joka osoitti olevansa mainiossa juoksukunnossa! Katjan ryhmäläiset olivat uineet ja pyöräilleet juoksun alle. Minäkin poljin juoksun alle spinningpyörällä 20 minuuttia vk-sykkeillä, vaikka sillä polkeminen onkin vähän mitä sattuu. Joko liian raskasta tai liian kevyttä. Mutta hyvän hien sillä sai pintaan joka tapauksessa.

Treeniviikko jatkuu juoksun merkeissä. Tänään keskiviikkona kipittelen Essin kanssa tunnin palauttavan pk-lenkin ja huomenna torstaina juoksen uinnin alle 45 minuutin lenkin ja muutaman kerran Liipolan mäkeä. Perjantaina poljen tunnin traineria ja teen sen jälkeen Anteron kanssa tunnin juoksulenkin ennen seuran uintivuoroa. Lauantaina teen noin puolentoista tunnin juoksulenkin, josta kipittelen puoli tuntia aerobisella kynnyksellä. Viikon päättää sunnuntain pitkä yhdistelmätreeni.

Lihaskuntoharjoittelussa keskityn jatkossa lajivoimaan ja kuntopiireihin. Punttailut on mun osalta punttailtu, mutta tulihan tuota uskollisesti lokakuusta lähtien tehtyäkin.

Näillä eväin eteenpäin (sanoi pässi lumessa:)

Ajattelin kirjoitella tänne lyhyen postauksen kuluneen viikon treeneistä, koska huomenna en ehdi sitä tekemään. Huominen menee nimittäin suurimmaksi osaksi autossa. Lähdetään aamulla ajelemaan kohti Rukaa, jossa hiihdellään ja lasketellaan ensi viikko. Ajattelin nauttia harjoittelusta täysin rinnoin, kun siihen kerrankin on koko päivä aikaa, joten pidin kuluneen viikon sitä silmällä pitäen kevyenä.

Maanantain ja tiistain pidin totaalilepoa. Keskiviikkona juostiin Katjan kanssa reipas lenkki. Alunperin meidän piti juosta verryttelyjen jälkeen 3 x 3 kilometrin vedot lyhyellä palautuksella, mutta päätettiinkin juosta koko homma yhtä soittoa putkeen ja kiristää vaan vauhtia kolmen kilometrin välein. Eka kolmonen kipiteltiin Vesijärven sataman maisemissa 4.45 vauhtia, toinen 4.35 pintaan ja viimeinen kolmonen 4.25 ja vähän allekin. Keskivauhdiksi muodostui 4.36 ja se on mun mielestä tähän maaliskuun alkuun oikein hyvää haipakkaa. Tuntuma oli tietenkin raskaampi kuin sisällä hallissa juostessa, mutta harvoinpa sitä niin optimiolosuhteissa pääsee kisaakaan vetämään. Koko lenkille kertyi kilsoja 16, joten sellainen semipitkä lenkki tuli juostua samalla.

Torstaina polkaisin trainerilla 50 minuuttia ennen seuran uintivuoroa, jossa uitiin Essin kanssa toinen samanmoinen. Perjantaina juostiin Anteron ja Anun kanssa kympin tasavauhtinen lenkki ennen seuran uintivuoroa, jossa kauhottiin Anteron ja Tuomaksen kanssa oikein hyvä treeni. Lauantaina jatkoin uintiviikkoa Essin kanssa ja polskittiin Saksalassa sellainen tunnin tehokas ja monipuolinen treeni.

Kolmen peräkkäisen ja tehokkaan uintipäivän jälkeen mun olkapäät on aika soseena. Mutta hyvä niin – silloinhan niissä saattaa tapahtua jotain kehitykseen viittaavaa:)

Se on taas sunnuntai. Viime viikko oli töiden puolesta aika raastava. Pukkasin juttuja ulos liukuhihnalta ja suurin piirtein ainoat ulkoilut olivat kauppareissu ja päivän treeni. Pikkasen meinasi hermoa välillä kiristää, mutta selvisinpäs siitäkin. Ensi viikko näyttää töiden suhteen taas vähän inhimillisemmältä ja treenienkin puolesta edellisiä kevyemmältä. Sen jälkeen vuorossa onkin kolme tiukempaa viikkoa ja sitten taas yksi kevyt. Sen jälkeen lähdetäänkin polkemaan ja juoksemaan viikoksi Kanarialle, jonka jälkeen ollaankin jo huhtikuun puolivälissä! Tämä kevät hujahtaa ohi ihan silmissä.

Viime viikon treenit menivät osimoilleen näin:

Ma: lepo

Ti: 15 min verkkaa + 3000 metrin juoksuveto: 12.21 + 10 min verkkaa + 5 x 200 metriä rennosti + 20 min kevyttä pyörittelyä spinningpyörällä.

Ke: Puntti (koko vartalo) 1h

To: 60 min kevyt juoksu + 55 min uinti

Pe: 54 min (10 km) juoksu + 60 min uinti

La: 1 h puntti (koko vartalo) + 1h trainerilla (sis. 6 x 3min/2min voimaosuudet)

Su: Pitkä lenkki: 21,1 = 1.51.xx (5.16/km) + 30 min trainerilla pyörittelyä

yht. n. 10 h 30 min

Treenien puolesta viime viikko parani loppua kohti. Vaikka pidin maanantaina levon, niin edellisen sunnuntain pitkä juoksulenkki painoi silti tiistaina vielä vähän kintuissa. Olin suunnitellut juoksevani 3000 metriä Karin peesissä tämän juostessa testivitostaan. Simo ruuvasi valojäniksen 4.07 kyytiin, joka oli Karin vitosen ennätysvauhtia. Suunniteltiin, että mennään sitä ja sitten lopussa Kari pyyhkäisee jänöstä ohi ja tekee uuden hienon ennätyksensä. Mutta eihän se ihan niin mennytkään. Kari oli hirmu tikissä ja jätti jäniksen jo ensimmäisellä kierroksella. Katsoin kelloa, että alle nelosen vauhtia mennään ja himmasin hiljalleen takaisin jänön matkaan. Ihan mukavasti siinä mentiinkin sulassa sovussa melkein loppuun asti.

Toiseksi viimeisellä kierroksella jänö sai muhun pari metriä kaulaa, mutta viimeisellä kierroksella kirin sen taas kiinni. Maaliin tultiin rinta rinnan ajassa 12.21. Olin tyytyväinen. Viime vuoteen verrattuna tällaisen mulle  varsin kovan vauhdin pitäminen kesken treenikauden ja ilman mitään keventelyjä on huomattavasti helpompaa, enkä ollut maalissa mitenkään kaikkeni antanut. Kolmentonnin vedon päälle kiritin Karia, joka juoksi uuden upean vitosen enkkansa, hölkkäilin vähän verkkaa ja juoksin 5 x 200 rennot vedot. Lopuksi pyörittelin vielä spinningpyörällä parikymmentä minuuttia.

Keskiviikkona tein tutun kokovartalopunttitreenin ja torstaina tunnin juoksulenkin ennen vajaan tunnin uintitreeniä. Perjantaina kipittelin 10 kilometrin lenkin Anteron ja Anun kanssa ja sitten uitiin Anteron kanssa noin tunnin treeni. Pääsarjassa vedettiin 30 x 50 metriä (joka kolmas 50 metriä melkein täysiä ja seuraavat kaksi palautellen) ja hauskaa oli! Anteron ja Karin kanssa kun erehtyy samalle radalle, niin naurulihakset on yhtä hapoilla kuin kaikki muutkin. Mä niin tykkään teistä ja kaikista muistakin seurakavereista – ettäs tiedätte!

Oon sanonut joskus ennenkin, mutta sanonpa taas, että kaverit ovat oikeastaan yksi mun suurimpia motivaattoreita tässä rakkaassa harrastuksessani. Toki treenailen yksinkin, mutta kaverin kanssa tehdessä harjoituksista saa paljon enemmän irti, etenkin niistä kovemmista. Monta vetoa olisi jäänyt vetämättä, jos Katjan selkä ei olisi ollut keikkumassa jossain edellä. Tai Essin, Tuomaksen, Simon, Karin, Anun… tai jonkun muun. Mä tykkään ihan suunnattomasti, kun saan puristettua itsestäni irti enemmän kuin olisin etukäteen uskonut.

Viime viikollakin tein tasan yhden treenin yksin, kaikissa muissa oli mukana kaveri tai useampikin. Sosiaalisena ihmisenä nautin, kun saan yhdistettyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: hyvän treenin ja kaikenlaisen muun treenaamiseen ja yleiseen maailmanmenoon liittyvän spekuloinnin. Perjantaina tuli hyvä mieli, kun sain tsempattua Anteroa uintivedoissa, niin että saatiin tehtyä ne vauhdikkaasti loppuun asti. Hyvä mieli siksi, että on kiva antaa joskus takaisinpäin. Viime kesänä Antero tuli tekemään mun kanssa viimeistä pitkää, kuuden tunnin yhdistelmätreeniä ennen Pajulahden täysmatkan kisaa. Ihan hirveän montaa kättä ei nouse pystyyn, kun tuollaiseen etsii kaveria. Mutta Antero tuli ja niin me vedettiin kahteen pekkaan kymmenen päivää ennen kisaa 2,5 kilometriä uiden, 120 kilometriä pyörällä ja kympin juosten. Sain tuosta treenistä ihan valtavasti itseluottamusta ja varmasti juuri sen takia Pajulahden kisa menikin niin helposti ja hyvin. Tuollaista kaveruutta mä todellakin arvostan.

Lauantaina tehtiin Katjan kanssa hyvä puntti, jonka päälle pyörittelin tunnin traineria. Tänään eli sunnuntaina lähdettiin sipaisemaan pitkää lenkkiä Katjan ja Esan kanssa ja juostiin heti alusta lähtien aavistuksen normilenkkiä reippaampaa kyytiä. Matkan varrella katselin kelloa ja sanoin, että tässähän mennään mun Frankfurtin Ironman-kisan tavoitevauhtia. Tuntuma oli ilahduttavan helppo. Puolikas taittui ajassa 1.51 ja koko reissu kilometrivauhtia 5.16. Viime toukokuussa mun aerobinen kynnys tuli mattotestissä vastaan tasan viiden minuutin vauhdissa. Jutteluvauhtia mentiin nytkin, joten kiva nähdä keväällä matolla, joko kynnys on alle vitosen.

Ensi viikko on treenien puolesta aiempia kevyempi. Maanantain lepään, tiistaina pyörittelen traineria ja teen kotona kuntopiiriä, keskiviikkona juostaan Katjan kanssa 3 x 3 kilometrin kiihtyvät vedot ulkona, torstaina on vuorossa kevyt juoksu + uinti ja perjantaina lepo tai kevyt uinti. Lauantaina puntti ja juoksu ja sunnuntaina lepoa ja matkustusta Rukalle, jossa lomaillaan (ja treenataan) viikko 11.

Näillä mennään! Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille 🙂

Viime viikko meni treenien puolesta hyvin. Sunnuntaille kaavailemani vapaan tyylin Finlandian jätin kuitenkin väliin. Vesikeli, jäykät luistelusukset (ne ainoat) ja huonokuntoinen latu-ura eivät kuulostaneet elämykseltä, joita tästä urheiluharrastuksestani haluan saada. Lähdin siis Katjan ja Esan kanssa pitkälle juoksulenkille ja tulin tyytyväisenä tyttönä kotiin.

Viime viikon muut treenit näyttivät tältä:

Ma: Lepo

Ti: 10 min juoksuverkkaa + 10 km wattbike-testi (15.44) + kevyttä hölkkää + 8 x 200 m (100 metrin kävelypalautuksella) 42-35 sekuntia + 15 min pyöräilyä. yht. 1h 15 min

Ke: Punttitreeni, 1 h.

To: Hiihtoa 1 h + uintia 55 min

Pe: Juoksua 10 km ja 53 min+ uintia 55 min

La: Kevyt puntti (ylävartalo + vatsat) 40 min + uinti 30 min

Su: Pitkä juoksulenkki, 21 km ja 1h 56 min.

yht. 9 h 15 min

Tällä viikolla tunnit jäi alle kymmeneen, mutta useammassa treenissä vauhti oli tavallista reippaampi ja uituakin tuli ilahduttavat kolme kertaa.

Tiistain hallitreenissä halusin polkea kympin testin uudestaan, kun en siitä muutama viikko saanut poljettua häiriötekijöiden takia kunnolla loppuun asti. Ja muutenkin halusin tehdä happo & hapenottotreenin muuten kuin juosten. Tuntuma oli kuitenkin heti alusta lähtien edelliskertaa raskaampi ja happoja jylläsi paljon enemmän. Tavoitteestani, 15.30 alituksesta ja 14 sekuntia, mutta eipä tuo maailmoja kaada, hyvä treeni tuli tehtyä siitä huolimatta. Kympin keskiwatit olivat 217, watit kiloa kohden 3,62 ja keskivauhti 38,1. Lukemat kelpasivat mulle oikein hyvin.

Pyörävedon päälle juostiin Anteron kanssa 8 x 200 rennon reippaasti (42-35 sekuntia)ja pyörittelin spinningpyörällä jalot rennoiksi. Melkein kotiin lähtiessä Antero vielä keksi, että poljetaanpas wattbikella siihen ohjelmoitu kuuden sekunnin maksimitesti. Siis niin paljon kuin jaloista lähtee ja pyörästä irtoaa kuuden sekunnin aikana. Siitä sitten näkisi, että onko siellä jaloissa pyöritysvoimaa vai ei. Antero aloitti polkaisemalla yli 1200 wattia. Joel pisti vieläkin paremmaksi ja sai pyörästä irti yli 1400 wattia. Mä ajattelin, että hyvä jos 500 irtoaa, mutta sainkin polkaistua 882 wattia. Ihan ok lukema naiselle, kai.

Vaikka enpä mä noista testeistä paljoa perusta. Kun 180 kilometriä lähtee polkemaan, niin maksimitehot on aika kaukana. Mutta kyllä niistä tietenkin jotain pientä osviittaa saa. Ainakin sen, että mun tavoitteena olevan pyörävauhdin pitäisi olla ihan realistinen.