Kisakausi on avattu! Käytiin Katjan ja siskoni Ansun kanssa juoksemassa Länsiväylä-juoksu. Ajatuksena oli testata puolimaratonin vauhtia kahden viikon päästä juostavaa Helsinki City Runia varten ja tehdä samalla hyvä ja pitkä (17,6,km) tv-kova harjoitus.
Tämän viikon treenit olivat aavistuksen verran kevyempiä kuin yleensä, mutta se oli enemmänkin sattumaa kuin suunnitelmallista. Tiistain reippaan juoksutreenin jälkeen olin suunnitellut meneväni keskiviikkona pyöräilemään. Työt venyivät kuitenkin sen verran myöhään, että pyöräily jäi haaveeksi. Ja lopulta juoksukin. Pidin siis lepopäivän ja naputin konetta yömyöhään.
Torstaina tehtiin Katjan kanssa hyvä treeni: juostiin kahdeksan kilometrin verkka, mikä sisälsi kolme kertaa Liipolan kilometrin mittaisen mäen ennen seuran uintivuoroa. Altaassa kelattiin lähinnä edestakaisin. Sekaan mahtui potkuja, pullaria ja reippaita viisikymppisiä. Ihan hyvä setti.
Perjantaina mentiin Simon kanssa seuran uintivuorolle. Kauhominen jäi alle kolmeen kilometriin, mutta tuntuma oli ihan vahva. Mä olen jopa alkanut tykkäämään uinnista!
Lauantaina oli niin ihana auringonpaiste, että pyörän selkään oli pakko päästä. Lähdettiin Simon kanssa kiertämään Pennalan lenkkiä ja sanoin, että mennään sitten ihan vaan hiljaa pyöritellen, jotta mun jalat ei mene ennen sunnuntain juoksua totaalisen tukkoon. Mutta eihän se ihan niin mennyt. Joka kerta kun Simo meni keulaan, niin vauhti nousi yli kolmeen kymppiin. Eikä siinä mitään, tokihan sellaista voi polkea, mutta mielelläni vähän himmailen, jos seuraavana päivänä on yritys juosta vähän reippaammin. Peesistä kuuluu siis pienehköä nalkutusta:) Mutta ei ne jalat siitä onneksi tukkoon menneet.
Sunnuntaiaamuna mietin herätessä, että onko pakko jos ei halua. Miten ihminen voikin jännittää niin paljon yhtä numerolappua ja sitä, että pitäisi mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Automatkalla Espooseen mahassa kiersi ja suu oli kuiva kuin santapaperi. Perillä olo kuitenkin helpottui. Jälki-ilmoittautumisen jälkeen lähdettiin tekemään alkuverkkaa ja siitä sujuvasti vessajonon kautta lähtöpaikalle.
Lähtöviivalla ei jännittänyt oikeastaan enää yhtään. Ajattelin, että lähden juoksemaan omaa, hyvää, rentoa ja reipasta vauhtia, jossa en joudu puristamaan yhtään. Menen siis sitä vauhtia, kun jalat luontevasti kuljettavat, oli se sitten mitä tahansa. Toivoin tekeväni ehjän ja tasapainoinen juoksun, jossa pystyn koko ajan säätelemään vauhtiani ja kiristämään loppua kohden.
Varovaisuus vauhdinjaossa johtuu siitä, että mun tähänastiset yritykset juosta puolimaraton edes kohtuullista vauhtia ovat päättyneet umpisurkeasti. Viime vuonna juoksin HCR:n 1.48, eikä syksyn toinen puolikaskaan mennyt kuin 1.45. Molemmissa viiden minuutin vauhdin pitäminen tuntui jostain syystä aivan ylivoimaiselta. Se on kummallista siihen nähden, että kaikilla kolmella viime vuoden maratonilla puolimatkan väliaika oli 1.45 kantturoissa. Vauhtikestävyyden ylärekisterissä on siis todellakin ollut petrattavaa.
Sunnuntain suunnitelma toteutui varsin onnistuneesti. Vauhti asettui heti ensimmäisiltä kilometreiltä 4.45 hujakoille ja siinä se pysyi varsin helposti. Vauhti oli sellaista, että pystyin juttelemaan muiden juoksijoiden ja siskoni kanssa. Vähän niin kuin viime vuoden maratoneilla. Välillä mietin, että pitäisi jo kiristää, mutta en sitten kuitenkaan kiristänyt. Tyydyin juoksemaan omalla mukavuusalueellani.
Maalissa fiilis oli hyvä. Vaikka vauhti ei ole vieläkään kovin hääviä, oli se minulle jo ihan kelvollista. Jatkamalla samaa keskivauhtia (4.44) puolimaratonin loppuaika olisi ollut 1.40. Ja se olisi minulle jo hyvä suoritus!
Länsiväylästä jäi sellainen olo, että jos vain uskaltaisin laittaa itseni ahtaammalle, matkavauhdista voisi saada tiristettyä viidestä kymmeneen sekuntia pois. Pitänee siis seuraavien parin viikon aikana kerätä uskallusta:)