Kullanvärinen Kuopio

Perusmatkan SM-kilpailut kisailtiin eilen lauantaina Kuopiossa. Odotukset eivät olleet Joroisten hitaanpuoleisen toipumisen jälkeen kovin korkealla, vaikka viikon lopulla lihaksistoa vaivannut tukkoinen olo alkoikin pikku hiljaa helpottaa.

Lähdettiin ajelemaan Kuopiota kohti Katjan ja Essin kanssa perjantaina iltapäivällä. Simo, Pasi ja Pietu lähtivät liikenteeseen toisella autolla tuntia myöhemmin. Matka taittui varsin rattoisasti ja perillä oltiin kuuden kieppeillä. Kirjauduttiin sisään Puijonsarveen, vaihdettiin juoksukamat päälle ja lähdettiin tekemään kevyttä verryttelylenkkiä kisareitille. Juoksu tuntui jotenkin ihan älyttömän hyvältä ja sanoin Essillekin, että askel on kevyintä naismuistiin. Aloin jo vähän innostua – ehkä kisasta sittenkin voisi tulla ihan kohtuullinen!

Kevyen lenkin jälkeen haettiin Scandicista numeropussit, tutkailtiin osanottajalistoja ja käveltiin takaisin omalle hotellille. Suihkun kautta lähdettiin syömään ja ilta olikin tosi kiva. Juttua olisi varmaan riittänyt Katja V:n, Maken, Pietun, Esan, Simon, Essin ja Katjan kanssa varmasti pidempäänkin, mutta kymmenen kieppeillä siirryttiin omiin huoneisiin suunnittelemaan nukkumaan menoa.

Laitettiin Katjan ja Essin kanssa kisakamoja valmiiksi ja höpöteltiin puolille öille. Sitten yritettiin alkaa nukkua. Alakerran ravintolan pihamaalta kuului sen verran kovaa känniörvellystä, että nukahtaminen ei meinannut onnistua parhaalla tahdollakaan. Lopulta väsy voitti. Heräilin yöllä muutaman kerran samanlaiseen möykkään ja aamulla kellon soidessa olo oli kaikkea muuta kuin levännyt.

Kisapäivän aamu

Aamupalan jälkeen lepäiltiin, puettiin kamat niskaan ja lähdettiin kisapaikkaa kohden. Pyörien katsastuksen ja kamojen paikalleen viennin jälkeen suunnattiin katsomaan Katja V:n lähtöä naisten yleisessä sarjassa. Katja ui tosi kovaa ja lähti pyöräilyyn ihan kärjen tuntumassa. Harmi, että kumin puhkeaminen päätti hienosti alkaneen kisan.

Kahdentoista aikaan lähdettiin tekemään Katjan ja Essin kanssa alkuverkkaa juosten. Kuinka ollakaan – perjantain keveys oli askeleesta tipotiessään ja meno tuntui raskaalta. Vedin lyhyitä vetoja, venyttelin ja ravistelin reisiä ja toivoin, että niissä tapahtuisi uinnin ja pyöräilyn aikana radikaali muutos parempaan. Vessakäynnin jälkeen lähdin vaihtamaan märkkäriä niskaan ja suuntasin kohti lähtöpaikkaa.

Uinnin lähdössä olo ei ollut ollenkaan niin hermostunut kuin Joroisilla. Lähtövihellyksen jälkeen säntäsin veteen eturivissä ja aloin kauhoa tasaista vauhtia eteenpäin. Uinti meni kokonaisuudessaan ja tuntuman puolesta hyvin. Hengitys pelasi ja jaksoin hyvin loppuun asti. Ainoa mikä harmitti, olivat lukuisat matkan tekoa hidastaneet ohitukset. Välillä vauhti pysähtyi kokonaan kun ei heti tiennyt, mistä välistä edessä polskivaa ikämiestä tai sammakkouimaria olisi lähtenyt kiertämään.

Uinnin loppuajasta (28.55) jäi minuutti hampaankoloon, mutta onpahan taas mitä miettiä ja parantaa ensi talven treeneissä.

Pyöräilyyn lähtiessä huikkasin huoltajana toimineelle Simolle, että joko Katja meni. Hän huusi, että ei – takana tulee.

Osasin siis odottaa, että kohta tuttu naama pyyhkäisee rinnalle ja ohi. Olin polkenut reilun kilometrin, kun kuulin viereltäni tutun puhinan. Ja niin sitä taas mentiin – kymmenen metrin etäisyydellä koko 40 kilometrin matka. Välillä tempaisin Katjasta ohi, mutta jo seuraavassa ylämäessä hän teki minulle saman. On se vaan uskomatonta, miten samaa vauhtia meidän pyörät tällä hetkellä liikkuu! Kumpikaan ei saa toiseen eroa, vaikka polkee, minkä jaloista lähtee:)

Pyöräreitti oli mielestäni todella hidas ja raskas. Keskustassa ja sen ympärillä kulkeneella reitillä oli paljon mutkia, mäkeä ja kaupan päälle vielä mukulakiveäkin. Ajaminen oli jatkuvaa rytminvaihdosta ja poukkoilua, ja ihan toista maata kuin Joroisten nautinnollisen pitkillä peltosuorilla. Siitä selvittiin kuitenkin ihan kelpo ajassa, 1.16.xx, jossa on mukana sekä uinnin että pyöräilyn vaihdot.

Juoksemaan lähteminen oli iloinen yllätys. Askel tuntui lennokkaalta ja kevyeltä heti alusta alkaen.

Katselin kellosta vauhtiani ja huomasin kipitteleväni 4.30 vauhtia puuskuttamatta. Jes! Vaihdossa kuuluttaja kuulutti minun johtavan sarjaani. Sydän jätti varmaan pari lyöntiä väliin. En tiennyt yhtään, kuinka lähellä muut sarjassani kilpailevat olivat, joten juoksin sen minkä jaloistani pääsin. Tykkäsin kovasti 3,3 kilometrin juoksureitistä, joka kierrettiin kolmasti. Matkalla näki hyvin vastaantulevia seurakavereita ja muita kilpailijoita ja heidän kannustuksensa tuntui tosi hyvältä. Energiat riittivät hyvin ja vauhti pysyi juoma-asemakilometrejä lukuun ottamatta 4.30-4.40 kantturoissa. Jo juostessa ajattelin, että vihdoinkin tämä tuntuu siltä kuin pitääkin! Juoksun loppuaikana oli 46.48, johon olin varsin tyytyväinen. Jäin Katjalle juoksussa pari minuuttia, mikä vastaakin melko tarkasti meidän tasoeroa.

Maalissa Katja oli vastassa ja oma voitto tuntui tuplasti hienommalta, kun kuulin myös hänen ja Esan voittaneen sarjansa. Loppuaikani oli 2.32, joten kisaa edeltänyt loppuaikaennustukseni meni jälleen melkoisen hyvin nappiin.:)

Sitten alettiin odottamaan Essiä maaliin. Sarjassani toiseksi sijoittunut tuli maaliin pari minuuttia minun jälkeeni ja pian sen jälkeen sanoin Katjalle, että se taitaakin olla Essi, joka ottaa pronssimitalin! Ja niinhän siinä kävi, elämänsä ensimmäisessä virallisessa triathlonkilpailuissa rakas treenikaverini nappasi mitalin. Ihan mahtavaa!

Ja sitten Nastolaan…

Sinne sitä ollaan siis menossa – täyden matkan SM-kilpailuihin. Ajateltiin Katjan kanssa lähestyä kisaa päivä urheilun parissa -periaatteella. Uidaan mahdollisimman leppoisasti, sellaista normaalia treenivauhtia, jolloin uintiin pitäisi mennä noin 1.20. Pyöräilystä pyritään selviämään rennosti pyöritellen pk-sykkeillä, noin kolmenkympin keskivauhtia, jolloin siihen menisi keskimäärin kuutisen tuntia. Juoksussa lähden pitämään noin 5.30-5.40 kilometrivauhtia – tai mitä ikinä se sitten niillä jaloilla onkaan. Katja menee todennäköisesti omia menojaan, mutta minä toivon selviäni juoksusta noin neljään tuntiin, jolloin loppuaikani olisi jossakin 11.30 ja 12 tunnin välissä. Siihen olisin ihan supertyytyväinen!

Uskon, että me noustaan taas Katjan kanssa järvestä suurin piirtein yhtä aikaa ja poljetaan koko 180 kilometrin reissu sen sallitun kymmenen metrin etäisyydellä toisistamme. Henkisesti siitä on ihan valtavan suuri apu. Jos matkan aikana sitten sattuu jotain ja joudun syystä tai toisesta keskeyttämään, niin olenpahan ainakin kokemusta rikkaampi ensi vuoden Frankfurtin Ironmania silmällä pitäen.

Nastolaan valmistavista treeneistä kirjoittelen lisää ensi viikolla, mutta nyt tämä tyttö suuntaa nukkumaan. Öitä!