Tekijä: taru

No niin, nyt on se alkanut. Vaikka eilen ihan vaan vähän kokeiltiin seuraavien parin kuukauden punttisarjaa, niin jo mulla on jalat kipeänä. Lähtötaso ei ole siis kovin häävi. Ohjelman tehnyt Skytän Esa vakuutti, että lihakset tottuu muutamassa viikossa uusiin liikesarjoihin. Toivoa sopii, koska muuten vessanpytylle laskeutuminen ja sieltä ylös nouseminen tulee olemaan lähiviikkoina melkoista kamppailua.

Punttitreenissä painotus on kestovoiman hankinnassa.  Toistomäärät on suuria (keskimäärin 20), palautus lyhyt (alle minuutti), lisäpainot pienet (lisätään sarjojen sisällä pyramidimaisesti) ja tempo rauhallinen. Liikkeet tehdään periaatteella rauhallisesti alas ja niin terävästi ylös kuin mahdollista. Kyykyt niin alas kuin vain puhtaasti pystytään tekemään ja kaikissa muissakin liikkeissä liikelaajuus pyritään pitämään niin suurena kuin mahdollista. Mielenkiinnolla odotan, millaista tärinää mun jalat pitää tiistain jälkeen, kun olen vetänyt koko kuuden liikkeen ja noin 500 toiston treenin ensimmäistä kertaa alusta loppuun asti 🙂

Puntin ohella painotus on rauhallisessa pk-alueen tekemisessä. Viime viikolla harjoitustunteja kertyi yhteensä kymmenen ja ne jakautuivat juoksun, rullahiihdon, uinnin ja sauvarinteen kesken. Viimeksi mainitussa hapenotto saa ihan riittävästi rassausta vuodenaikaan nähden, joten sen kummempia tehoja en ole nähnyt tarpeelliseksi tehdä.

Samalla kaavalla jatketaan tätä viikkoakin. Lauantaina tosin saatetaan mennä kokeilemaan Wattbike-kisaa, mutta se on vielä vähän auki. Alle tehtäisiin joka tapauksessa normi parin tunnin sauvatreeni, jonka päälle muutaman minuutin fillarirypistys olisi vaan hikinen jälkiruoka.

Treenimotivaatio on korkealla! Intoa teille muillekin 🙂

Viime viikolla nautin eniten treeneistä, jotka olivat kaukana totutusta. Hiihdin rullasuksilla, tein rappusjuoksua ja sauvarinnettä. Viikkoon mahtui myös pk-juoksua, pari kertaa uintia ja pari lepopäivääkin. Treenien jälkeen olo on ollut sellainen, että enemmänkin olisi voinut tehdä. Tunnin juoksulenkki tuntuu aivan olemattomalta harjoitukselta, jos siihen ei yhdistä uintia tai lihaskuntoa. Tuntuu, että saa oikein pidätellä itseään intoilemasta liikaa! Juokseminen on ollut maratonin jälkeen helppoa ja pk-lenkeillä vauhti meinaa väkisin karata turhan reippaaksi. Uinti on huomattavasti parempaa kuin viime syksynä, ainakin jaksamisen suhteen. Uin viime perjantaina Karin kanssa hänen ohjelmansa mukaisen harjoituksen, jossa oli tekniikkaa ja kaikenlaisia vauhtiosuuksia. Olin iloisesti yllättynyt siitä, miten se helposti se meni.

Rullasuksilla kroppa alkaa pikku hiljaa muistamaan, mitä lihaksia tarvitaan hiihtämiseen. Siitä ja sauvarinteen harppomisesta on toivon mukaan apua ensi talven Finlandia-hiihdossa, johon ilmoittauduin viime viikon alussa. En ole koskaan ollut mukana, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Ajateltiin Katjan kanssa lähteä kokeilemaan, pääseekö siellä ruuhkassa etenemään omaa vauhtiaan. Ilmoittauduin vapaan tyylin 50 kilometrin kakkoslähtöryhmään, jonka tavoiteaika on 3.19-4.00. Jonnekin sinne sitä pitäisi kaiken järjen mukaan pystyä suoriutumaan.

Tämä viikko alkoi tuttuun tapaan maanantain lepopäivällä, joka on pyhitetty Meten harrastuksiin kuskaamiselle. Ensin pianotunnille ja sitten telinevoimisteluun. Niiden välissä sompailen yleensä kauppareissun.

Eilen tiistaina juostiin Essin ja Johannan kanssa tunnin lenkki Salppurin maastoissa. Pari viimeistä kilometriä tultiin melko reipasta haipakkaa, koska havaittiin, että heidän lastensa hiihtoharjoitukset olivat jo päättyneet ja äipät hölköttelivät vielä kaukana metsän siimeksessä 🙂

Keskiviikkona sivakoin rullilla ja teen keskivartalon lihaskuntoa. Torstaina on vuorossa juoksua ja uintia ja perjantaina rullia ja uintia. Lauantaina tehdään taas 2-3 tunnin sauvalenkkiä Messilän ja Laasonrinteen maisemissa ja sunnuntaina parin tunnin kevyt maastolenkki ennen punttisalia, jossa saadaan ohjausta ja ohjelmat syksyn voimanhankintakauteen.

Tästä se taas lähtee! Kaikenlaista kivaa ja erilaista itsensä haastamista on luvassa syksyn treenien lomaan, jotta pysytään virkeänä ja vireessä.

Nautinnollisia syystreenejä itse kullekin!

Uusi kausi on epävirallisesti alkanut. En jaksanut levätä maratonin jälkeen laakereillani muutamaa päivää kauempaa, joten ajattelin aloitella hissukseen syksyn vaihtoehtotreeneihin tutustumisen. Katja on ollut jo kohta pari viikkoa reissussa, joten suunnitelmallisemmat treenit alkavat vasta ensi viikolla. Päätin ottaa itsekseni pienen varaslähdön.

Viikonloppuna käytiin polkaisemassa Simon, Essin ja Laten kanssa kahden ja puolen tunnin maastopyörälenkki ja voi että se oli mukavaa! Ensi viikonloppuna otetaan sama uusiksi. Poljettiin latupohjia ja melko helppoja polkuja pitkin Pajulahteen ja takaisin. Selvisin lukkopolkimilla kaatumatta, vaikka muutamassa kohdassa vähän hirvittikin. Liukkaat kivet ja puun juuret ei oo mun juttu…

Sunnuntaina tehtiin vähän isommalla seuran porukalla sauvarinnettä Messilässä. Laasonrinne teki tehtävänsä. Sitä kivutessa pohdin, että tämän täytyy olla jokin keskiaikainen kidutuskeino: laitetaan hullut jonoon, sauvat käteen ja kipuamaan mäen rinnettä ylöspäin. Niin oli kivaa, että pakaroissa tuntuu vieläkin. Tänään sentään jo vähän vähemmän kuin eilen. Eilen kankeus oli sitä luokkaa, että mitään jalkoja rasittavaa ei tehnyt mieli tehdä. Mutta jotain kuitenkin. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Muistelin, että mullahan on autotallissa iänikuisen vanhat rullasukset! Siis perinteisen tyylin sukset. Kyljissä lukee hienosti ”diagonal”. En ole hiihtänyt pertsaa varmaan viiteentoista vuoteen, joten ajattelin kysäistä seuran kamapörssistä, josko jollain olisi vähän uudemmat pelit myytävänä. Sompin Mikalla olisi ollut, mutta ne oli sellaiset pro-tason kiitimet ja mulle vähän liian arvokkaat.

Tänään kaivelin nöyrästi autotallin nurkkaa ja sieltähän ne sukset löytyivät. Niiden siteisiin ei tietenkään käyneet mun uudehkot luistelumonot, joissa nilkka olisi ollut vähän paremmin tuettu. Vedin siis jalkaani parikymppisenä viimeksi pitämäni pertsan monot, jotka olivat kyllä vielä yllättävän hyvässä kunnossa. Todennäköisesti vähäisen käytön takia.

Alun haparoinnin jälkeen tasatyönnön ja yksipotkuisen hiihtäminen alkoi sujua. Melko nopeasti huomasin, että toisesta suksesta oli laakeri rikki. Potku meni läpi ilman minkäänlaista pitoa. Potkin loivissa ylämäissä siis lähinnä oikealla jalalla. Pääasiassa lykin kuitenkin tasatyöntöä. Reilun tunnin työntelin sateessa menemään ennen kuin ojentajista alkoi puhti loppua. Huomenna tuntuu myös varmasti vatsa- ja kylkilihaksissa. Mutta niin pitääkin! Sen verran hauskaa se oli, että tiedän mitä teen seuraavinakin tönkköjalkapäivinä. Syksyn mittaan niitä tulee varmasti riittämään.

Tälle viikolle on luvassa vielä rappusjuoksua, pari kertaa uintia, maastopyöräilyä ja mahdollisesti myös eka punttisalitreeni. Kivaa ja monipuolista treeniä! Sunnuntaina ajelen Vantaalle katsomaan siskon, Anun ja muutaman muun tutun maratonia.

Leppoisaa valmistautumis- ja tankkausviikkoa kaikille Vantaalle meneville! Lupaan huutaa ääneni käheäksi 🙂

Tulipahan taas juostua aivan loistava maraton! Berliini ei ole pettänyt vielä kertaakaan, olen juossut siellä neljä vuotta peräkkäin ennätykseni. Reitti on tasainen ja nopea, ja järjestelyt aina viimeisen päälle hienosti hoidettu. Tunnelma lähtöviivalla, yhdessä 40 000 muun juoksijan kanssa, oli jälleen kerrassaan upea!

Hienoista puitteista huolimatta olin lähtöviivalla epävarmempi kuin ehkä koskaan ennen. Olin ollut ihan kunnon flunssassa edellisen viikon. Sen lisäksi edellisen viikon työstressi oli jotain aivan ennen kokematonta. Kirjoitin viiden päivän (ja yön) aikana 15 erimittaista artikkelia, joista jokainen vaati 1-3 haastattelua per teksti. Yrittäjälle työt tulevat ryppäissä ja sille, että ne kasautuivat juuri viime viikolle, en kerta kaikkiaan mahtanut mitään.

Loppuviikon viimeisillä ja keveillä lenkeillä juoksu ei kulkenut mihinkään ja iltaisin seuraamani leposyke oli juuri ja juuri alle 60. Yöllä uni ei tullut silmään ja tuntui, että koko kroppa kävi aivan ylikierroksilla. Tankkauskin jäi melko laihaksi.

Mutta niin sitä vaan lähdettiin matkaan. Juoksu tuntui yllätyksekseni ihan älyttömän kevyeltä. Juostiin Essin kanssa yhtä matkaa ja katseltiin kellosta, että vauhti asettui helposti 4.45-4.50 väliin. Puolimatkan väliaika oli 1.41 ja osia. Siis mun Garminin ja Essin Polarin mukaan. Oltiin siinä vaiheessa taas juostu jo yli 400 metriä ylimääräistä, niin kuin noilla isoilla massamaratoneilla aina käy. Virallisella puolimatkan viivalla väliaika oli 1.43.

Kolmeenkymppiin asti juoksu kulki tosi hyvin ja vielä 34 kilometrissäkin mentiin Essin kanssa yhtä matkaa. Sitten jäin Essistä metrin ja pian kaksi. Yhtäkkiä eroa olikin jo parikymmentä metriä ja sitten hän hävisi näkyvistä. Vasempaan lonkkaan iski sietämätön kipu ja sitä varoessa saman jalan pakara meni aivan kramppiin. Viimeiset seitsemän kilometriä oli kyllä melkoista toispuolikinkkausta. Mutta en ollut ainoa. Viimeisillä kilometreillä reitin varrella näkyi taas hurjasti kävelijöitä, venyttelijöitä ja muita kramppien kanssa taistelijoita. Kipu kuuluu maratonilla asiaan ja tokkopa ne viimeiset kilometrit ovat helppoja kellekään.

40 kilometrin kohdalla Simo pyyhkäisi hirmu vauhtia ohi. Peesiin ei ollut mitään jakoa, mutta vähän sain taas omaakin vauhtiani nostettua. Garminin mukaan maraton tuli täyteen ajassa 3.25. Maaliin oli siitä vielä kilometri matkaa. Virallinen kello pysähtyi ajassa 3.30.27, mikä on mun uusi ennätys ja hieno päätös pitkälle kaudelle! Koko meidän poppoo – Essi, Late, Simo ja minä – juoksi oman ennätyksensä. Simon ja Essin kanssa tultiin minuutin sisällä maaliin, eikä huikean ekan maratoninsa juossut Latekaan jäänyt meistä kuin kolme minuuttia. Varsin onnistunut reissu siis!

Sen verran tuosta ajasta tai pikemminkin massamaratonien iänikuisesta ylimatkan juoksemisesta jäi hampaankoloon, että ensi keväänä tai syksynä kipaisen maratonin jossakin kotimaan pikkukisassa, jossa matkaa kertyy tismalleen maratonin verran. Joutseno kutsuu, tai Vantaa. Mun Garminia pidän melko luotettavana matkamittarina, vaikka toki siinäkin saattaa jokunen metri heittoa tulla. Pari viikkoa sitten juoksemallani Jyväskylän Finlandia-puolimaratonilla se näytti matkaksi 21.21 kilometriä.  Viime kevään alimittaisella HCR:llä reitti oli Garminin mukaan 330 metriä liian lyhyt. Virallinen totuus taisi olla 380 metriä. Että tokkopa tuo kilometrillä heittää, vaikka keskellä isoa kaupunkia juostiinkin.

Niin tai näin, olen tyytyväinen siitä, että maratonilla vauhtikestävyyteni on kehittynyt hyvän harppauksen viime vuodesta. Tästä on hyvä jatkaa kohti ensi kesää, Frankfurtin Ironmania ja muita koitoksia! Nyt huilin pari viikkoa ja sitten aloitellaan taas uutta kautta.

Mukavia syystreenejä itse kullekin!

Viime päivinä olen miettinyt sanaa rohkeus monesta eri näkökulmasta. Olen ihastellut seurakavereideni Anun ja Katjan tekemiä rohkeita ja ennakkoluulottomia juoksuja, joiden ansiosta he juoksivat kauden jo lähestyessä loppuaan omat hienot ennätyksensä puolikkaalla ja maratonilla.

Treenikaverini Katja juoksi viime lauantaisella ennätysmaratonillaan ensimmäisen puolikkaan vain kaksi ja puoli minuuttia  omaa puolimaratonennätystään hitaammin. Minun mielestäni se jos mikä on rohkeutta! Anu on puolestaan pistellyt kymppiä ja puolikasta vauhtia, jota hän ei ole juossut minun tietääkseni kovin kauaa edes harjoituksissa. Puolikkaan ennätyksensä hän juoksi lähes samaa vauhtia kuin sitä edeltäneen kympin kisansa. Ihan huikeaa ennakkoluulottomuutta ja kehitystä!

Oma rohkeuteni punnitaan ensi lauantaina Berliinissä. Jotenkin se tuntuu vain tuntuu olevan haudattuna jonnekin melko syvälle. Olen mukavuusaluejuoksija. Ehkä olen juossut jo liian monta maratonia tietääkseni, miten pitkä viimeinen kymppi voi huonona päivänä olla. Voi kuin muistinsa saisikin niiltä osin deletoitua.

Mutta ehkäpä tällä kertaa olen rohkea. Unohdan viime päivinä kiusanneen flunssan, pitkän kauden rasitukset ja rallattelen menemään tavoitevauhtia niin kauan kuin jaksan. Uskaltaisinpa juosta vähän kovempaa kuin olen mielessäni suunnitellut ja voi kun se tuntuisi kevyeltä!

Meni miten meni, pitkä kausi on ensi sunnuntain jälkeen ohi. Sen jälkeen pidän pari viikon kevyen jakson ennen uuden harjoituskauden alkua. Mutta sitä odotankin jo innolla! On ihan mahtavaa aloittaa voimanhankintakausi ja uintitreenit ja saada molempiin vähän uutta näkökulmaa itseään viisaammilta.

Uutta pöhinää

Ollaan Katjan kanssa jo hahmoteltu ensi kauden harjoittelun runkoa. Meidän molempien ensi kesän päätavoitteena on Ironman-kisa, mulla Frankfurtissa ja Katjalla Kalmarissa. Koska tuosta kisasta ajallisestikin vietetään puolet pyörän päällä, on meidän tavoitteena vahvistaa syksyn aikana pyöräjalkoja, jotta kammet liikkuvat ensi kesänä entistäkin helpommin ja vahvemmin kolmenkympin tuolla puolen.

Ajatteltiin olla rohkeita ja kokeilla niin harjoittelussa kuin kisoissakin uusia juttuja. Todennäköisesti ajetaan ensi kesänä enemmän pyöräkisoja ja ehkä (pari)tempoakin, ihan vaan huvin ja virkistyksen vuoksi. Kerran kuukaudessa haastamme itsemme ylittämään mukavuusrajan, tavalla tai toisella. Aina siihen ei tarvita numerolappua.

Talvella tehdään joka tapauksessa paljon peruskuntoa hiihtäen, hiihto-juoksu-yhdistelmillä & trainerilla. Juoksukuntoa hiotaan uomiinsa tuttuun tapaan kevään aikana, kun valmistaudutaan puolikkaalle ja maratonille. Mutta niistä lisää tuonnempana. Syksy koittaa ensin ja sen suunnitelma menee karkeasti ottaen näin:

Loka-joulukuu: Voimanhankintapainotteinen PK1.

–        2 x viikossa puntti (toinen ”pyöräjaloille”, toinen koko keholle ja ”uintikäsille”). Punttia ennen 30-60 minuuttia juoksua.

–        1 x viikossa hyppelykuntopiiri (voi olla myös esim. Attack-tunti) + 1 h traineria tai pyöräilyä Vierumäen kuplassa.

–        1-2 x viikossa uinti, jota ennen 30-60 minuuttia juoksua.

–        1 x viikossa tv-reipas kymppi tai esim. 6 x 8 x tonnin vedot ulkona. Ei hampaat irvessä.

–        1 x viikossa pitkä juoksu, sauvavaellus tai yhdistetty juoksu & sauvarinne. Kesto 2-4 h.

Kaikkia edellä mainittuja ei tehdä kaikilla viikoilla, mutta noilla harjoituksilla mennään pääpiirteittäin jouluun asti. Silloin alkaa PK2, jolloin puntti- ja uintikerrat vähenevät yhteen ja keskitytään hiihtämiseen sekä hiihdon ja juoksun yhdistelmiin. Joku viisas on sanonut, että kestävyyttä voi harjoitella varastoon, mutta yhtäkkiä sitä ei saa mistään lisää. Meiltä sitä ei tule ainakaan puuttumaan 🙂

Tuomas H. treenailee meidän kanssa jatkossa aiempaa enemmän ja mukana on tietenkin myös Essi aina kun aikataulut sopivat yhteen. Tervetulleita ovat kaikki muutkin, jos meidän aikataulut ja vauhdit vain kelpaavat. Yhdessä treenamisesta saa aina enemmän irti kuin yksin tekemisestä ja sitä paitsi se on paljon hauskempaa!

Nähdään treeneissä:)

Kävin eilen juoksemassa puolimaratonin Jyväskylässä. Alun perin olin menossa sinne vain Simon huoltajaksi, mutta viikolla alkoi tehdä kovasti mieli päästä itsekin mukaan juoksemaan. Lauantaille luvattiin hienoa juoksusäätä ja ajattelin, että voisin hyödyntää hyvin järjestetyn tapahtuman viimeisenä pitkänä ja maratonvauhtisena harjoituksena ennen Berliiniä.

Sen kummempaa valmistautumista tai tankkausta en puolimaratonia varten tehnyt. Viikolla harjoitukset jäivät työkiireiden takia vähän vähemmälle, joten pientä kevennystä tuli tehtyä lähinnä olosuhteiden pakosta.

Lauantai-aamuna hajasijoitettiin lapset naapureiden hoteisiin ja lähdettiin ajelemaan kohti Jyväskylää. Olin jälki-ilmoittautumistiskillä minuutin yli yhden, joten pääsin viime metreillä mukaan. Istuskeltiin Kuokkalan graniitin maanalaisessa betonibunkkerissa vähän toista tuntia ja tapettiin aikaa seurailemassa ihmisiä ja höpöttelemällä Pietun ja Eijan kanssa.

Puoli kolmen paikkeilla lähdettiin ulos tekemään pientä verryttelylenkkiä ja nuuhkimaan ilmaa. Lämpötila oli jossain +20 kieppeillä, mikä tuntui syyskuun puoliväliin ihan riittävän lämpimältä. Mulle sopisi hyvin vähän viileämpikin.

Lähdin ensi kertaa matkaan sykemittarin kanssa. Aiemmilla maratoneilla & puolikkailla en ole koskaan sykevyötä pitänyt, lähinnä refluksitautini takia. Jos ylävatsaa ja ruokatorvea alkaa poltella, kiristävä panta rintakehän ympärillä ei todellakaan helpota asiaa. Refluksini on kuitenkin pitänyt hiljaiseloa jo niin pitkään, että rohkaistuin laittamaan sykevyön. Tarkoitukseni oli juosta puolikas maratonvauhtia ja katsoa, miltä se näyttää sykkeiden valossa.

Juoksu lähti liikkeelle köykäisesti. Kilometrivauhdit menivät melko tarkkaan 4.45.-4.55 väliin. Hitaimman juoma-asemakilometrin vauhti oli muutaman sekunnin yli viisi minuuttia. Alkuun olisi taas tehnyt mieli päästellä paljon kovempaa, mutta kerrankin maltoin mieleni. Seurasin sykettä ja pyrin pitämään sen aerobisella kynnykselläni, noin 160:ssa. Hoin itselleni, että älä purista, älä purista…

Maalissa kello pysähtyi aikaan 1.43.13. Keskivauhti oli 4.53 ja keskisyke 163. Tuntuman ja vauhdin puolesta kelpo juoksu. Tuota sitten vaan Berliinissä toinen puolikas lisää! Tosin tällä kokemuksella tiedän jo, että kolmenkympin jälkeen se maraton käytännössä vasta alkaa. Sen jälkeen kaikki teoriat voi heittää romukoppaan.

Hyvänä päivänä juoksu kulkee kevyesti loppuun asti, huonona viimeinen kymppi on ihan kaamea. Viime vuonna jouduin kävelemään Beriinissä lonkkakivun takia pienen matkaa jo 24 kilometrin kohdalla ja ottamaan buranan. Heikkoa hetkeä kesti puolisen tuntia. Sitten kipu helpotti ja juoksu lähti taas kulkemaan. Viimeiset kaksi kilometriä juoksin koko maratonini kovinta vauhtia ja maaliin tulin omassa silloisessa ennätysajassani, 3.37.

Keväisellä Tukholman maratonilla ennätys parani kolmella minuutilla aikaan 3.34. Berliinissä lähden taas yrittämään 3.30 alitusta. Menee tai ei mene, ei sillä niin väliä. Kesän tavoitteeni on jo saavutettu, enkä Berliiniin viime syksynä ilmoittautuessani tiennyt osallistuvani täyden matkaan triathloniin viittä viikkoa aiemmin.

Siitäkin huolimatta odotan jo innolla taatusti hauskaa reissua Saksanmaalle Essin, Laten ja Simon kanssa, ja sitä käsin kosketeltavan upeaa tunnelmaa, joka vallitsee Tiergarten puistossa aamulla ennen kahdeksaa, 40 000 juoksijan seisoessa samalla lähtöviivalla. Berliinissä reitin varrella on yli miljoona katsojaa ja 80 bändiä, siis keskimäärin kaksi per kilometri! Kannustus on valtavaa ja musiikin desibelit välillä niin korkealla, että korviin sattuu. Omia musiikkivehkeitä ei siis todellakaan tarvitse kantaa mukana 🙂

Berliini on jo yhdestoista maratonini. Kaksi kertaa olen joutunut heittämään leikin kesken, kummallakin kertaa Tukholmassa. Berliinissä olen juossut joka kerta oman ennätykseni. Olisi mahtavaa, jos niin kävisi nytkin!

Elin viime viikon kasvisruoalla. Kokeilu liittyi työn alla olevaan juttuuni, jossa pureudutaan suomalaisten liialliseen lihansyöntiin. Päätin siis kokeilla itsekin, miten tällaiselta vannoutuneelta lihansyöjältä onnistuu elämä pelkällä vihreällä.

Täytyy myöntää, että ei ollut helppoa. Syön joka päivä muutenkin paljon kasviksia ja hedelmiä, mutta silloin esimerkiksi salaatin kyljessä on lähes aina jokin helppo ja täyttävä proteiininlähde, yleensä kanaa. Kun sitä ei ollut, tunsin olevani pulassa. Pavut ja herneet eivät houkuttele maullaan ja soija tuntui keinotekoiselta lihan korvikkeelta. Tofua en testannut, ehkä olisi pitänyt. Pääasiassa tein lounaaksi salaatteja ja päivälliseksi kasviskeittoja, jotka pitivät huonosti nälkää. Huomasin rapistelevani leipäpussia tämän tästä ja etsiväni kaapilta vähemmän terveellistä syötävää. Kun en saanut ruoasta riittävästi energiaa, täytin energiavajettani tyhjillä hiilihydraateilla. Jäätelöä meni varmaan koko kesän edestä.

Hiilarien mättämisestä huolimatta painoni putosi viikossa kilon. Vaaka on käynyt 57 kilossa viimeksi teini-iässä, jolloin olin tasan yhtä pitkä kuin nyt, 171 senttimetriä. Myönnän auliisti tarkkailevani päivittäin sekä vaakaa että peiliä. Harjoittelen tavoitteellisesti ja syön terveellisesti, koska haluan jaksaa arjessa, pysyä terveenä ja kehittyä lajissani, mutta myös näyttää urheilulliselta. Minulle se tarkoittaa sopivan lihaksikasta ja kohtuullisen rasvatonta vartaloa, johon en varmaan koskaan ole absoluuttisen tyytyväinen. Sitä lihasta ja etenkin polkuvoimaa aiotaan muuten hankkia Katjan kanssa syksyn aikana reilusti lisää, mutta kirjoittelen siitä enemmän vähän tuonnempana.

Jos en harrastaisi tällaista kestävyyslajia, olisin varmasti huomattavasti tarkempi syömisieni suhteen, kasvattaisin salilla lihasta ja jumppaisin illat pitkät hullun lailla.  Triathlonissa hulluuteeni pysyy melko hyvin aisoissa. Kun treenaa keskimäärin kymmenen tuntia viikossa, saa syödä melko vapaasti ilman lihomisen pelkoa.  Tai no – niin vapaasti kuin nyt koskaan osaan syödä. Tiedän liiankin hyvin, kuinka paljon jokainen ylimääräinen mukana kannettava kilo vaikuttaa juoksussa kilometrivauhtiin. Toisaalta tiedän senkin, että äärimmäisestä laihuudesta ei ole tällaisessa kestävyyttä ja voimaa vaativassa lajissa hyötyä. Työni puolesta olen perehtynyt ravitsemukseen melkoisen hyvin, mikä on ollut äärettömän mielenkiintoista. Miinuspuoli siinä on se, että tunnen tarkasti eri ruokien ja ravintoaineiden energiasisällöt ja oman energiankulutukseni. Tieto lisää tuskaa. Herkkuja ei vaan tee enää mieli niin kuin ennen.

Painoa, sen keräämisen helppoutta ja pudottamisen vaikeutta on spekuloitu Katjan ja Essin kanssa lukemattomilla lenkeillä, vaikka meillä kellään ei ihan oikeasti ole asian suhteen mitään hätää. Mutta nainen on nainen, vaikka voissa paistaisi. Aina voisi olla vähän kevyempi ja ainakin uskotella itselleen, että sitten se tossu vasta liikkuisikin. Joka tapauksessa on ihan hauska olla hetkellisesti edes vähän kevyempi kuin vielä viime viikolla ja mielenkiintoista nähdä, kuinka nopeasti menetetty kilo palaa normiruokavalion myötä takaisin.

Juokseminen on tuntunut tällä viikolla aivan ihanalta. Berliiniin on kolme viikkoa aikaa. Toivotaan, että samat fiilikset jatkuvat lähtöviivalle asti.

Siis lihaksisto. Pää olisi jo ihan valmis kunnon juoksulenkeille, mutta kroppa kertoo, että ihan vielä ei kannata huhkia liikaa. Kolme päivää jaksoin kisan jälkeen pitää totaalilepoa. Sitten oli jo pakko päästä pyörälenkille. Perjantaina kipiteltiin Essin kanssa Messilän 17 kilometrin metsälenkki ihan hissuksiin. Lauantaina juoksin 40 minuutin saunalenkin ja tänään kävin kiertämässä Katjan ja Mirkan kanssa samaisen Messilän lenkin. Hengityksen ja jaksamisen puoleen tuntuma on tosi hyvä, mutta jalat kertovat, että energiavarastoissa on vielä vajetta. Olen silti iloisesti yllättynyt siitä, miten hyvin olen toipunut täyden matkan rasituksesta. Joskus aiemmin olin paljon enemmän romuna pelkän maratonin jälkeen.

Polarin kertomaa

Mulla on tapana seurailla palautumistani ja elimistön rasitustilaa Polarin RC3GPS:n kuntotestillä sekä mittaamalla iltaisin ennen nukkumaanmenoa lepokeskisykettä kymmenen minuutin ajalta. Tuo Polarin kuntotesti mittaa kuntoa puhtaasti sykevälivaihtelusta ja antaa sen perusteella arvion maksimaalisesta hapenotosta (VO2max.). Kesällä, juuri ennen Joroisia, VO2-lukuni oli parhaimmillaan 56. Joroisten jälkeen, kun olin selvästi tavallista väsyneempi, leposyke oli korkealla ja VO2 putosi 53:een.

Kolme päivää Pajulahden kisasta tein taas kuntotestin. Huomasin, että leposykkeeni on tavallista matalampi, mutta meinasin silti pudota sohvalta, kun kello ilmoitti VO2-lukemakseni 64. Lenkeillä syke on ollut tasoa etana. Lauantain saunalenkillä kipittelin vähän alle kuuden minuutin vauhtia ja lopussa vähän reilua vitosta. Lenkin keskisyke oli 121 ja maksimisyke 127. Mulle ihan uusia ja suorastaan naurettavan matalia lukemia. Tässä tapauksessa ne taitavat kyllä kertoa enemmänkin hermoston rasitustilasta kuin elämäni parhaasta kunnosta. Mielenkiinnolla silti odotan, miten ne tässä tulevina viikkoina muuttuvat. Olisihan se hauskaa, jos tuosta täydestä matkasta saisi jonkinlaisen superkompensaation aikaiseksi Berliinin maratoniin mennessä 🙂

Ilman mittaria

Vaikka Berliinin maraton on tosiaan vielä edessä, niin siihen valmistautumisesta en ajatellut ottaa sen suurempia paineita. Näin syksyn tullen on aivan ihana juosta metsän siimeksessä ilman minkäänlaista piippaajaa tai kelloa. Ajattelin myös aloittaa pikku hiljaa lihaskuntoharjoittelun ja käydä seuran vuorolla uimassa. Viikonloppuisin voisi tehdä pitkiä juoksu-kävely- tai sauvavaelluksia ja pinnistellä Messilässä sauvarinteessä.

Toki teen Berliiniä varten muutamia tasavauhtisia ja kovempia treenejä, mutta niiden aika on vasta sitten, kun jalat tuntuvat taas omilta. Ensi viikon menen vielä ihan fiiliksen mukaan.

Nautitaan syksystä!

PS. Joroisten ilmoittatuminenkin on jo tehty! Tosin en ole vielä ollenkaan varma, olenko edes viivalla, koska Frankfurtin Ironman kilpaillaan vain kahta viikkoa aiemmin. Halu päästä mukaan on kuitenkin sen verran kova, että jos toivun Frankfurtista yhtä hyvin kuin viime viikonlopun kisasta, niin olen varmasti mukana – vaikka vain sitten fiilistelemässä Suomen parasta ja hienointa triathlontapahtumaa!

Nyt se on tehty! Nimittäin täyden matkan triathlon. Olen vieläkin ihan fiiliksissä, vaikka kisasta on jo pari päivää. Tuntuu ihan uskomattomalta, että sellainen, mikä tuntui vielä pari vuotta sitten aivan utopistiselta, on nyt totta. Minä uin 3,8 kilometriä, pyöräilin 180 kilometriä ja juoksin 42,2 kilometriä. Omin pikku käsin ja jaloin. Suurimman osan ajasta ihan valtavan hyvällä fiiliksellä, ilman yhtään mustaa hetkeä tai epätoivoista ajatusta. Tässä endorfiinipöllyssä mennään vielä pitkään!

Aamupaniikista lähtöviivalle

Nyt kun kisa on ohi, kaikki sitä edeltänyt hässäkkä lähinnä naurattaa. Vaan eipä naurattanut kisa-aamuna. Heräsin vähän ennen viittä, enkä siinä unenpöpperössä seurannut kellon etenemistä ihan niin tarkkaan kuin olisi pitänyt. Meidän piti lähteä kotoa viimeistään varttia vaille kuusi, mutta kuinka ollakaan, muistin vasta lähdön kynnyksellä, että Miralta lainaamassani aika-ajopyörässä ei ollut vielä pullotelinettä kiinni. Simo alkoi sitä kiinnittämään, mutta huomasi pian, että rungossa olevat pullotelineen ruuvit pyörivät paikallaan, eikä telinettä saisi siihen kiinni. Jouduimme siis kiinnittämään pullotelineen satulan taakse, josta en ollut vielä kertaakaan kokeillut pullon ottamista.

Kun viimein pääsimme matkaan, kello oli tasan kuusi. Kilometrin ajon jälkeen aloin kaivella jaloissani ollutta varustekassia ja etsiä ajanottochippiä. Sitä ei löytynyt mistään. Ajattelin unohtaneeni sen kotiin, joten kurvasimme takaisin ja ryntäsin etsimään sitä keittiön pöydältä. Eipä ollut sielläkään. Simo mylläsi pihalla takakonttia ja muita kasseja ympäriinsä ja minä pengoin epätoivon vimmalla varustekassia, jossa oli märkäpuvun, kypärän ja kenkien lisäksi kaikki muut vaihtokamat. Ei löytynyt… Soitin jo numerotiedusteluun ja kyselin kilpailujärjestäjän numeroa. Jospa saisin heiltä uuden chipin. Simo sanoi sen olevan mahdotonta tässä vaiheessa, kun kisan lähtöön on enää alle tunti aikaa. Itkuhan siinä tuli.

Yhtäkkiä tajusin katsoa kassissani oleviin kenkiin. Ja siellähän se oli, pyöräilykengän sisällä! Suuressa viisaudessani olin varmaankin ajatellut laittaa sen paikkaan, josta sen varmasti löydän ja ehtinyt sitten jo unohtaa, mihin sen laitoin.

Pikainen vilkaisu kelloon kertoi, että lähtöön oli aikaa 50 minuuttia. Meiltä Pajulahteen ajaa reilun vartin. Ehdin kuin ehdinkin mukaan! Kurvasimme Pajulahden tennishallin taakse tasan puoli seitsemältä. Vein pyörän ja kamat juosten paikoilleen, huikkasin Katjalle, että täällä ollaan ja lähdin viiden minuutin verryttelylenkille. Laitoin Garminin päälle, jotta se ehtisi löytää sateliitit hyvissä ajoin ennen lähtöviivalle asettumista. Juostessa vilkuilin kelloa ja ihmettelin, mikä kumma teksti siinä nyt vilkkuu. ”Näppäinlukko päällä”.  Ikinä se ei ollut herjannut mitään vastaavaa. Kiroilin pieniä perkeleitä, painelin kaikkia nappuloita yhtä aikaa ja juoksin takaisin vaihtopaikalle etsimään Aleksia ja Anteroa, joilla on samanlaiset kellot. Toki kisassa pärjää ilman kelloakin, mutta olin kaavaillut katsovani uinnin jälkeen väliaikaa ja seuraavani etenkin juoksussa kilometrivauhteja kellosta. Miten voikin olla, että uskollinen treenikaverini päätti tehdä tenän juuri nyt! Simo, Kari ja Aleksi koittivat saada näppäinlukkoa auki, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten Antero sanoi taikasanat, mode ja nuoli ylös ja kas – kello heräsi taas henkiin!

Kaiken hässäkän jälkeen pääsin vetämään märkäpukua päälle kymmentä vaille seitsemän. Levitin tiikerisalvaa käsiin ja rintakehään ja rynnistin lasit ja lakki käsissä kohti rantaa. Unohdin ottaa energiageelin, mutta onneksi olin tankannut huolella.

Rauhallinen uinti

Vaikka aamu olikin kauheaa säätöä, niin rannassa mieli rauhoittui. Asetuin rantaveteen Katjan viereen ja katselin mykistävän kaunista järveä. Aamuaurinko paistoi matalalta ja ilmaa lämpimämpi vesi höyrystyi usvaksi järven ylle. Seurakavereita oli rivissä monta, seisottiin hiljaisina ja toivoteltiin onnea toisillemme.

Kun lähtövihellys viimein tuli, lähdimme melko sulassa sovussa taittamaan matkaa. Yhden potkun sain leukaperiin, mutta muuten pääsin etenemään vähillä kolhuilla ensimmäiselle poijulle.

Uinti tuntui helpolta, etenin omaa vauhtiani ja koitin suunnistaa poijulta seuraavalle ilman suurempia mutkia. Ensimmäisen 1300 metrin kierroksen jälkeen vilkaisin kelloa, joka näytti tasan 25 minuuttia. Uin tismalleen tavoitevauhtiani. Toisen kierroksen jälkeen väliaika oli 50 minuuttia. Jes! Edelleen hyvässä vauhdissa. Kolmannella kierroksella odotin, koska matka alkaa painaa käsissä. Ei alkanut. En ollut koskaan uinut edes harjoituksissa yli kolmea kilometriä, mutta niin sitä vaan uitiin nyt melkein neljä! Kolmannella kierroksella bongasin uimareiden joukosta Katjan, joka kauhoi rinnallani. Vaihtoon tulimme taas melkein peräkanaa, minä tällä kertaa muutaman sekunnin Katjan perästä.

Järvestä ylös noustessa kello näytti väliajaksi 1.15, mutta järjestäjien ajanotto pysähtyi vasta vaihtopaikan kynnyksellä, reilun sadan metrin hölköttelyn jälkeen ajassa 1.16.58. Tavoitevauhtia silti!

Flowpyöräilyä

Pyöräilyyn lähtiessä hampaat löivät loukkua. Vaikka uin pelkällä uikkarien yläosalla, kuivakaan kisa-asun yläosa, pyöräilypaita ja irtohihat eivät ensimmäisillä kilometreillä alle 10 asteen lämpötilassa paljoa lämmittäneet.

Muutaman kilometrin jälkeen kroppa kuitenkin lämpeni ja olo helpottui. Otin geelin ja yritin taiteilla pulloa telineestä. Sain sen sieltä helposti pois, mutta takaisin laittaminen olikin jo vaativampi suoritus. Olisi vissiin pitänyt harjoitella etukäteen.

Sain Katjan kiinni ennen Kuivantoa. Meno tuntui hirmu vahvalta, joten painelin ohi juuri ennen ensimmäiselle kierrokselle lähtemistä. Miralta lainattu aika-ajopyörä tuntui ihan älyttömän hyvältä. Ajoasento oli loistava ja pyörä liikkui kuin juna. Pyörittäminen ja tavoitevauhdin ylläpitäminen oli reitin raskaimmillakin osuuksilla melkoisen helppoa.

Ensimmäinen kierros meni todella nopeasti. Katja tuli kierroksen lopussa rinnalle ja kysyi, miltä tuntuu ja olenko muistanut syödä. Sanoin, että hyvin menee ja geelejä on jo uponnut pari kappaletta. Sen jälkeen en häntä enää nähnyt. Flunssa painoi treenikaverini kintereissä, eikä pyörä liikkunut ollenkaan katjamaisella voimalla. Huimaus ja huono olo pakottivat hänet keskeyttämään ensimmäinen juoksukierroksen jälkeen. Se olikin ainoa järkevä ratkaisu, sillä noin pitkän kisan aiheuttama rasitus olisi voinut tehdä kropalle vaikka minkälaisen jälkitaudin.

Oma pyöräilyni eteni kuin siivillä. Kolmannen kierroksen alku oli henkisesti raskain, koska tajusin, että matkaa on vielä puolet jäljellä. Mieli kirkastui kuitenkin nopeasti, kun Sompin Mika ajoi autolla rinnalle ja kertoi minun olevan kaikista naisista toisena. Puhtia tuli yhtäkkiä rutkasti lisää! Korvaamaton apu olivat myös Simo ja Juffe ja ekalla kierroksella Essi, jotka olivat huoltojoukoissa ja kiersivät autolla reittiä ympäri.

Miten kiva olikin aina välillä nähdä heitä monien yksinäisten kilometrien jälkeen. Vaihdoin juomapullon jokaisen kierroksen jälkeen. Kolmannella kierroksella join urheilujuomapullollisen coca-colaa ja söin Fazerin sinisen patukan. Ai että oli hyvää ja minkä energiapiikin siitä saikaan!

Maratonjuoksua maastossa

Vaihtoon tulin varsin hyvävoimaisena elämäni pisimmän pyörälenkin jälkeen. Aikaa siihen meni 5.46 eli keskivauhtini oli noin 31 kilometriä tunnissa.

Juoksuun lähtiessä kello näytti kokonaisajaksi 7.08. Laskeskelin mielessäni, että hyvällä juoksulla voisin jopa alittaa 11 tuntia! Haaveet karisivat kuitenkin jo ensimmäisen kierroksen puoli välissä, kun pääsin kahdeksan kilometrin reitin ”maastojuoksuosuudelle”. Noin kolmen kilometrin matkalle oli mahdutettu sellaisia hiekka- ja polkumäkiä, että arvelin joutuvani kävelemään ne viimeisillä kierroksilla ylös.

Asfalttiosuuksilla vauhti pysyi hyvin 5.15 tuntumassa, mutta maastossa se putosi pitkälti yli kuuteen minuuttiin. Epätoivo ei silti hiipinyt mieleen kertaakaan.

Etenin tasaista vauhtia kierros kierrokselta, join vähän jokaisella juoma-asemalla, söin aina kierroksen päätteeksi omia suolakurkun ja appelsiinin palojani sekä otin maratonin aikana muutaman geelin. Energiat riittivät hienosti loppuun asti. Tuntui mahtavalta juosta joka kierroksella seurakavereita vastaan, kannustaa heitä ja tulla kannustetuksi. Aurinko paistoi ja fiilis oli huikean hieno!

Maalissa kello pysähtyi aikaan 11.11.53.

Maratoniin käytin siitä neljä tuntia ja kolme minuuttia, joten ihan kelpo suoritus sekin. Hetkeen ei tuntunut miltään, mutta hyvä olo hiipi rintapieleen sitä mukaa kun lievän nestehukan aiheuttama pahoinvointi helpottui.

Sain mitalin kaulaani ja lähdimme kotimatkalle. Sänkyyn kaaduin melkein heti kotiin päästyäni ja heräsin klo 4.45, koska olin tietenkin unohtanut ottaa edellisaamun herätyksen pois päältä. Mä taidan olla jonkin sortin naispuolinen Uuno Turhapuro 🙂

Kausi paketissa

Tänään olo on ollut hieman haikea. Yhtäkkiä tajuntaan iski, että kisakausi on nyt ohi. Ei enää valmistavia treenejä, tankkausta, kamojen säätöä tai kisapäivän säätilan jännitystä. Siis ennen ensi kesää.

Tai onhan tässä vielä Berliinin maraton, mutta näiden tri-kisojen jälkeen se tuntuu puoliksi lomareissulta. Niin kuin se itse asiassa onkin. Ensin pitää kuitenkin toipua kunnolla ja levätä hetki. Mieli tosin tekisi jo lenkille. Ehkä sitä jo huomenna voisi tehdä jotakin kevyttä….

Triathlonkausi lähestyy loppua. Ensi lauantaina olisi edessä vielä ”pikku” rypistys, nimittäin Pajulahdessa kilpailtava täyden matkan SM-kisa. Mun ensimmäinen täysi matka!

Pahemmin ei jännitä, ainakaan vielä. Enemmänkin odotan kisaa suurella mielenkiinnolla. On hauska nähdä, miten keho ja mieli jaksavat noin pitkän suorituksen. Aika luottavaisena lähden kuitenkin matkaan. Olen harjoitellut hyvin koko vuoden ja uskon, että peruskuntoni on riittävän vahva pk-alueella läpivietävästä kisasta suoriutumiseen.

Pitkä yhdistelmätreeni

Kuopion kisan jälkeen pidin pari lepopäivää ja tein muutamia lyhyitä harjoituksia ennen viimeistä pitkää yhdistelmäharjoitusta. Valmistavista harjoituksista se oli ainoa, jota pidin täyttä matkaa silmällä pitäen tärkeänä, etenkin itseluottamuksen kannalta.

Katja joutui jättämään treenin väliin flunssan takia, mutta onneksi sain kaverikseni Anteron. Viime perjantaina pulahdettiin siis jo puolilta päivin Kymijärveen ja uitiin ensin reilut pari kilometriä. Sen jälkeen lähdettiin pyöräilemään kohti Nastolaa ja täyden matkan kisareittiä, joka kierrettiin kahdesti. Fillarilenkille kertyi mittaa 130 kilometriä. Päälle juostiin vielä 10 kilometriä mun kisan tavoitevauhtia.

Treenistä jäi tosi hyvä mieli! Aikaa meni kokonaisuudessaan rapiat kuusi tuntia ja vointi oli treenin jälkeen tosi hyvä. Sain testattua geelien ja patukoiden syömistä & juomista ja huomasin, että vatsa ei reagoinut niihin lainkaan. Pissahätä saattaa kyllä pyöräillessä yllättää, mutta silloin ei auta muu kuin tehdä pikainen puskareissu.

Luottavaisin mielin

Uinti kulkee tällä hetkellä aika kivasti ja helpon tuntuisesti. Mun ja Anteron uintivauhti on aika samaa luokkaa, joten ajattelin Pajulahdessakin seurailla, missä Antero menee ja pysytellä tuntumassa. Laskeskeltiin, että noin 1.16 aikaan pitäisi olla ihan hyvät saumat.

Pyöräilyssä pyrin pitämään noin 30 km/h keskivauhtia. Kuivannolla kierrettävä kolmion mallinen reitti ei mun mielestäni ole sieltä nopeimmasta päästä. Etenkin kolmion ”toinen”, noin 14 kilometrin mittainen osuus koettelee hermoja, koska se on melkein kokonaan loivaa nousua ja varsin raskas, jos tuuli on vähänkin vastainen. Siinä pitää vaan malttaa mielensä ja koittaa olla puskematta liikaa. Yritän kompensoida keskivauhtia niillä kahdella muulla pätkällä.

Juoksusta on vaikea sanoa juuta tai jaata. Viime perjantain pitkässä yhdistelmässä juoksu lähti liikkeelle tosi helposti ja ekan vitosen vauhti oli 5.15 tuntumassa. Toisella lenkillä se putosi 5.30 pintaan ja se on varmaan paljon realistisempi tavoitevauhti. Mutta mitä pidemmälle matka etenee, sitä lyhyemmäksi askel todennäköisesti käy. Vauhtiakin tärkeämpänä pidän kuitenkin omaa jaksamistani ja sitä, että pystyisin juoksemaan maratonin loppuun asti.

Pajulahden maratonreitti on kuuleman mukaan mäkinen ja raskas. Kivaksi ylläriksi kahdeksan kilometrin reitin puolessa välissä on muutaman kilometrin osuus kuntopolkua, jossa kiivetään (siis kävellään) joku jyrkkä mäki mennen tullen. Maasto on tuolla metsäpätkällä varsin epätasaista, joten pitää olla tarkkana, ettei astu pyöräilyn jäykistämillä jaloilla nilkkaansa ympäri.

Geeliä ja patukkaa

Lauantaiaamuna klo 7 se on sitten menoa! Simo ja Juffe on mun ja Katjan huoltojoukoissa ja on jotenkin rauhoittavaa tietää, että pitkän pyöräilyn aikanakin näen tuttuja naamoja keskimäärin tunnin välein.

Eilen kävin hieronnasta ja ostamassa säkillisen geelejä ja patukoita. Tänään teen vielä kevyen ja lyhyen fillarilenkin, jonka päälle hölkkäilen muutaman kilometrin. Huomenna on tiedossa lepoa, kisainfo ja illalla ajoissa nukkumaan. Ja lauantaina taas varpaat viivalle. Pitäkää peukkuja!

Perusmatkan SM-kilpailut kisailtiin eilen lauantaina Kuopiossa. Odotukset eivät olleet Joroisten hitaanpuoleisen toipumisen jälkeen kovin korkealla, vaikka viikon lopulla lihaksistoa vaivannut tukkoinen olo alkoikin pikku hiljaa helpottaa.

Lähdettiin ajelemaan Kuopiota kohti Katjan ja Essin kanssa perjantaina iltapäivällä. Simo, Pasi ja Pietu lähtivät liikenteeseen toisella autolla tuntia myöhemmin. Matka taittui varsin rattoisasti ja perillä oltiin kuuden kieppeillä. Kirjauduttiin sisään Puijonsarveen, vaihdettiin juoksukamat päälle ja lähdettiin tekemään kevyttä verryttelylenkkiä kisareitille. Juoksu tuntui jotenkin ihan älyttömän hyvältä ja sanoin Essillekin, että askel on kevyintä naismuistiin. Aloin jo vähän innostua – ehkä kisasta sittenkin voisi tulla ihan kohtuullinen!

Kevyen lenkin jälkeen haettiin Scandicista numeropussit, tutkailtiin osanottajalistoja ja käveltiin takaisin omalle hotellille. Suihkun kautta lähdettiin syömään ja ilta olikin tosi kiva. Juttua olisi varmaan riittänyt Katja V:n, Maken, Pietun, Esan, Simon, Essin ja Katjan kanssa varmasti pidempäänkin, mutta kymmenen kieppeillä siirryttiin omiin huoneisiin suunnittelemaan nukkumaan menoa.

Laitettiin Katjan ja Essin kanssa kisakamoja valmiiksi ja höpöteltiin puolille öille. Sitten yritettiin alkaa nukkua. Alakerran ravintolan pihamaalta kuului sen verran kovaa känniörvellystä, että nukahtaminen ei meinannut onnistua parhaalla tahdollakaan. Lopulta väsy voitti. Heräilin yöllä muutaman kerran samanlaiseen möykkään ja aamulla kellon soidessa olo oli kaikkea muuta kuin levännyt.

Kisapäivän aamu

Aamupalan jälkeen lepäiltiin, puettiin kamat niskaan ja lähdettiin kisapaikkaa kohden. Pyörien katsastuksen ja kamojen paikalleen viennin jälkeen suunnattiin katsomaan Katja V:n lähtöä naisten yleisessä sarjassa. Katja ui tosi kovaa ja lähti pyöräilyyn ihan kärjen tuntumassa. Harmi, että kumin puhkeaminen päätti hienosti alkaneen kisan.

Kahdentoista aikaan lähdettiin tekemään Katjan ja Essin kanssa alkuverkkaa juosten. Kuinka ollakaan – perjantain keveys oli askeleesta tipotiessään ja meno tuntui raskaalta. Vedin lyhyitä vetoja, venyttelin ja ravistelin reisiä ja toivoin, että niissä tapahtuisi uinnin ja pyöräilyn aikana radikaali muutos parempaan. Vessakäynnin jälkeen lähdin vaihtamaan märkkäriä niskaan ja suuntasin kohti lähtöpaikkaa.

Uinnin lähdössä olo ei ollut ollenkaan niin hermostunut kuin Joroisilla. Lähtövihellyksen jälkeen säntäsin veteen eturivissä ja aloin kauhoa tasaista vauhtia eteenpäin. Uinti meni kokonaisuudessaan ja tuntuman puolesta hyvin. Hengitys pelasi ja jaksoin hyvin loppuun asti. Ainoa mikä harmitti, olivat lukuisat matkan tekoa hidastaneet ohitukset. Välillä vauhti pysähtyi kokonaan kun ei heti tiennyt, mistä välistä edessä polskivaa ikämiestä tai sammakkouimaria olisi lähtenyt kiertämään.

Uinnin loppuajasta (28.55) jäi minuutti hampaankoloon, mutta onpahan taas mitä miettiä ja parantaa ensi talven treeneissä.

Pyöräilyyn lähtiessä huikkasin huoltajana toimineelle Simolle, että joko Katja meni. Hän huusi, että ei – takana tulee.

Osasin siis odottaa, että kohta tuttu naama pyyhkäisee rinnalle ja ohi. Olin polkenut reilun kilometrin, kun kuulin viereltäni tutun puhinan. Ja niin sitä taas mentiin – kymmenen metrin etäisyydellä koko 40 kilometrin matka. Välillä tempaisin Katjasta ohi, mutta jo seuraavassa ylämäessä hän teki minulle saman. On se vaan uskomatonta, miten samaa vauhtia meidän pyörät tällä hetkellä liikkuu! Kumpikaan ei saa toiseen eroa, vaikka polkee, minkä jaloista lähtee:)

Pyöräreitti oli mielestäni todella hidas ja raskas. Keskustassa ja sen ympärillä kulkeneella reitillä oli paljon mutkia, mäkeä ja kaupan päälle vielä mukulakiveäkin. Ajaminen oli jatkuvaa rytminvaihdosta ja poukkoilua, ja ihan toista maata kuin Joroisten nautinnollisen pitkillä peltosuorilla. Siitä selvittiin kuitenkin ihan kelpo ajassa, 1.16.xx, jossa on mukana sekä uinnin että pyöräilyn vaihdot.

Juoksemaan lähteminen oli iloinen yllätys. Askel tuntui lennokkaalta ja kevyeltä heti alusta alkaen.

Katselin kellosta vauhtiani ja huomasin kipitteleväni 4.30 vauhtia puuskuttamatta. Jes! Vaihdossa kuuluttaja kuulutti minun johtavan sarjaani. Sydän jätti varmaan pari lyöntiä väliin. En tiennyt yhtään, kuinka lähellä muut sarjassani kilpailevat olivat, joten juoksin sen minkä jaloistani pääsin. Tykkäsin kovasti 3,3 kilometrin juoksureitistä, joka kierrettiin kolmasti. Matkalla näki hyvin vastaantulevia seurakavereita ja muita kilpailijoita ja heidän kannustuksensa tuntui tosi hyvältä. Energiat riittivät hyvin ja vauhti pysyi juoma-asemakilometrejä lukuun ottamatta 4.30-4.40 kantturoissa. Jo juostessa ajattelin, että vihdoinkin tämä tuntuu siltä kuin pitääkin! Juoksun loppuaikana oli 46.48, johon olin varsin tyytyväinen. Jäin Katjalle juoksussa pari minuuttia, mikä vastaakin melko tarkasti meidän tasoeroa.

Maalissa Katja oli vastassa ja oma voitto tuntui tuplasti hienommalta, kun kuulin myös hänen ja Esan voittaneen sarjansa. Loppuaikani oli 2.32, joten kisaa edeltänyt loppuaikaennustukseni meni jälleen melkoisen hyvin nappiin.:)

Sitten alettiin odottamaan Essiä maaliin. Sarjassani toiseksi sijoittunut tuli maaliin pari minuuttia minun jälkeeni ja pian sen jälkeen sanoin Katjalle, että se taitaakin olla Essi, joka ottaa pronssimitalin! Ja niinhän siinä kävi, elämänsä ensimmäisessä virallisessa triathlonkilpailuissa rakas treenikaverini nappasi mitalin. Ihan mahtavaa!

Ja sitten Nastolaan…

Sinne sitä ollaan siis menossa – täyden matkan SM-kilpailuihin. Ajateltiin Katjan kanssa lähestyä kisaa päivä urheilun parissa -periaatteella. Uidaan mahdollisimman leppoisasti, sellaista normaalia treenivauhtia, jolloin uintiin pitäisi mennä noin 1.20. Pyöräilystä pyritään selviämään rennosti pyöritellen pk-sykkeillä, noin kolmenkympin keskivauhtia, jolloin siihen menisi keskimäärin kuutisen tuntia. Juoksussa lähden pitämään noin 5.30-5.40 kilometrivauhtia – tai mitä ikinä se sitten niillä jaloilla onkaan. Katja menee todennäköisesti omia menojaan, mutta minä toivon selviäni juoksusta noin neljään tuntiin, jolloin loppuaikani olisi jossakin 11.30 ja 12 tunnin välissä. Siihen olisin ihan supertyytyväinen!

Uskon, että me noustaan taas Katjan kanssa järvestä suurin piirtein yhtä aikaa ja poljetaan koko 180 kilometrin reissu sen sallitun kymmenen metrin etäisyydellä toisistamme. Henkisesti siitä on ihan valtavan suuri apu. Jos matkan aikana sitten sattuu jotain ja joudun syystä tai toisesta keskeyttämään, niin olenpahan ainakin kokemusta rikkaampi ensi vuoden Frankfurtin Ironmania silmällä pitäen.

Nastolaan valmistavista treeneistä kirjoittelen lisää ensi viikolla, mutta nyt tämä tyttö suuntaa nukkumaan. Öitä!

Joroisten jälkeinen aika on vierähtänyt lomailun ja treenien merkeissä. Kisan jälkeisellä viikolla pidin pari lepopäivää, kävin muutaman kerran uimassa, tein lyhyen pyörälenkin ja yhden kevyen juoksulenkin. Sitten lähdettiinkin koko perheen kanssa lomalle Italiaan, jossa juoksin joka aamu 7-10 kilometrin lenkin vauhteja vaihdellen. Meno ei ollut missään vaiheessa mitenkään superkevyttä ja jotenkin tuntuu, että juuri Joroisten kisan alla ja vahvemmin sen jälkeen päälle pukannut kurkkukipu ja pieni flunssan poikanen pitkittivät palautumista normaalia pidempään. Mutta ehkä se tästä. Kuopion perusmatka kolkuttelee jo ovelle ja tällä viikolla yritän herätellä kroppaa levolla ja muutamilla terävillä yhdistelmillä takaisin kisakuosiin.

Lauantaina tehtiin jo Katjan ja Tuomaksen kanssa yhdistelmä Pajulahdessa. Uitiin muutamia vetoja, pyöräiltiin 3 x 10 kilometriä kovaa ja juostiin 4 x 500 metriä noin neljän minuutin vauhtia parin minuutin hölkkäpalautuksilla. Uinti oli jotenkin ihan hakusessa, kun edellisestä märkäpuku-uinnista oli vierähätnyt melkein pari viikkoa. Pyöräilyssä hapot jylläsivät, eikä juoksukaan oikein vakuuttanut. Edellispäivän kahdeksan tunnin matkustaminen painoi varmaan kintereissä, mutta silti treenistä jäi aika epävarma olo, vaikka treenikaverien vauhdissa pysyinkin. Kesän kehnointa menoa – so far. Toivottavasti tuntemukset tästä taas hiljalleen paranevat.

Sunnuntaina lähdin jo ennen kukonlaulua polkemaan pitkää lenkkiä Aleksin, Juffen ja Valtterin kanssa. Tarkoituksena oli tutustua Pajulahden täyden matkan SM-kisan pyöräreittiin. Poljettiin siis Lahdesta Nastolan ja Uudenkylän kautta Orimattilan Kuivannolle, josta kisassa kierrettävä 37 kilometrin lenkki alkoi. Minä kiepsautin lenkin kolmasti ja kurvasin kotia kohti, muut lähtivät vielä neljännelle lenkille. Pyörän mittarin mukaan lenkille kertyi mittaa 163 kilometriä ja aikaa meni 5.39. Mun pisin lenkki ikinä! Lopussa nälkä kurni vatsan pohjassa ja janokin oli jo melkoinen. 29 asteen helteessä juomaa meni taas aivan liian vähän. Mun on aivan pakko kiinnittää juomiseen jatkossa tarkemmin huomiota. Joroisten juoksuosuudella vaivanneet krampin alutkin johtuivat varmaan suurelta osin siitä, että olin juonut pyöräilyn aikana kokonaiset puoli pulloa nestettä ja ottanut peräti yhden geelin… Tämän havainnon tein vasta purkaessani pyörää kisan jälkeen autoa varten. Pyöräillessä olin kai niin tohkeissani, että en kerta kaikkiaan huomannut juoda tai tankata energiaa sen enempää, kun ei janokaan vaivannut. Että hyvä minä. Tyhmyydestä sakotetaan vain miten se nyt meni:)

Tänään pidin lepopäivän ja kävin hierojalla. Huomenna suuntaan heti aamusta Helsinkiin parille juttukeikalle. Illalla juostaan molempien Katjojen ja Essin kanssa 200 metrin vetoja Radiomäen kentällä, jonka päälle mennään uimaan. Keskiviikkona teen vielä ihan lyhyen yhdistelmän ja torstaina lepään. Perjantaina ajellaan Kuopioon, jossa käydään Essin ja Katjan kanssa tutustumassa pyöräily- ja juoksureitteihin. Ja lauantaina sitten taas varpaat viivalle. Jos kisa menee yhtä hyvällä tuntemuksella kuin Joroisilla, loppuaikani on jossakin 2.30-2.35 kantturoissa. Mutta katsellaan nyt. Oman pään sisäiset paineet jäivät Joroisille, joten Kuopiosta toivon vain ehjää ja rentoa, hyvän mielen kisaa. Sen jälkeisen fiiliksen ja olotilan perusteella teen lopullisen päätöksen Nastolan täyden matkan SM-kisaan osallistumisesta. Syyskuun lopussa on joka tapauksessa vielä edessä Berliinin maraton. Että vielä tätä kesää ja kisoja on todellakin jäljellä!

Nyt ei sanat oikein riitä. Eilen kyynelet tulivat silmään monta kertaa, niin iloinen ja onnellinen olin oman ikäluokkani triathlonin puolimatkan SM-pronssimitalista. Aikani oli 5.14.58. Siis juuri se, johon arvelin nappisuorituksella pystyväni.

Viimeisen, kilpailuun valmistavan viikon aikana pohdin monta kertaa vuoden aikana tekemiäni hyviä harjoituksia. Sitä, kuinka  lokakuussa päätettiin Essin kanssa, että ennen joulua käydään uimassa ainakin 15 kertaa. Aattoon mennessä uintikertoja oli kasassa jo parikymmentä ja kevään aikanakin kävin sitkeästi kauhomassa pari kertaa viikossa. Eilinen uintiaikani 39.02 oli pari minuuttia huonompi kuin odotin, mutta kovassa aallokossa uin kuitenkin muutaman minuutin kovempaa kuin oman sarjani voittaja ja kakkonen. Kovakaan aallokko ei pelottanut ja jaksoin hyvin loppuun asti. Kaakeileiden tuijottelusta oli siis selvästi apua.

Talvella tehtiin Katjan kanssa ensimmäistä kertaa tunnollisesti punttia ja hiihdettiin enemmän kuin koskaan. Salilla tanko niskan takana kyykkäillessä puhuttiin monta kertaa, että on se kumma, jos pyörän kammet ei ala tällä menolla liikkua. Ja eilen ne kyllä liikkuivat, 34,2 km/h keskivauhdilla koko 90 kilometrin matkan, vaikka vastatuuli oli välillä melkoinen. Pyöräilyni loppuaika 2.37 oli viisi minuuttia kovempi kuin olin kaavaillut. Pyöräilyajassa hävisin sarjani voittaneelle Jaanalle vajaat neljä minuuttia ja toiseksi kovinta vauhtia polkeneelle neloselle kolme minuuttia. Kun he ohittivat minut reilut 15 kilometriä ennen maalia hienoilla aika-ajopyörillään, niin kieltämättä tunsin pientä välinekateutta. Ensi vuonna minullakin on toivottavasti samanlainen menopeli alla.

Juoksussa uskoin pystyväni pitämään viiden minuutin kilometrivauhtia vaikka millaisen pyöräilyn jälkeen. Kevään maratonille valmistavien harjoitusten ja lukuisten pitkien lenkkien jälkeen arvelin tasaisen juoksun olevan yksi vahvuuksistani. Alku lähtikin hyvin liikkeelle, mutta jo toisella kierroksella jaloissa alkoi tuntua pieniä kramppinykinöitä. Ensimmäistä kertaa minkään kisan aikana söin matkan aikana tarjolla olleita suolakurkkuja jokaisella kierroksella ja upotin sormeni syvälle suola-astiaan aina kun sellainen tuli nenän eteen. Kolmas kierros oli kaikkein vaikein, vauhti putosi väkisin 5.30 tuntumaan. Viimeisellä kierroksella sain nostettua sitä hieman, mutta sitten vasemman jalan päkiän alle hankautuneet rakot alkoivat hankaloittaa menoa. En muista, että olisin koskaan tuntenut niin kokonaisvaltaista uupumusta kisan loppumetreillä kuin eilen, edes maratoneilla.

Parisataa metriä ennen maalia ohitseni pyyhälsi sarjassani toiseksi sijoittunut Niina, mutta hopean vaihtuminen pronssiin ei harmittanut maalissa yhtään. En olisi pystynyt juoksemaan loppua yhtään kovempaa. Koko kisasta juoksu oli kuitenkin se, josta jäi eniten hampaankoloon. Pääsin reilut puoli minuuttia alle oman ”häpeärajani” , 1.50, mutta jatkossa tuosta on saatava ainakin se viisi minuuttia pois. Uinnista pystyn puristamaan paremmassa kelissä pois muutaman minuutin, samoin pyöräilystä. Silloin viiden tunnin haamurajakin olisi jo aika lähellä!

Eilisen päivän onnen tunnetta lisäsi myös se, että rakas treenikaverini ja kilpasiskoni Katja voitti oman sarjansa, 40-44 -vuotiaat! Kyllä huomaa, että yhdessä on treenattu, sillä juoksua lukuun ottamatta meidän vauhdit olivat aivan identtiset. Noustiin järvestä lähes sekunnilleen yhtä aikaa ja tultiin pyöräilyn vaihtoon aivan peräkanaa. Jo ennen kisaa sanoin Katjalle, että juoksussa meidän ero on kymmenen minuuttia hänen hyväkseen ja niinhän se lopulta olikin, lähes sekunnilleen. Hyvin tunsin oman kuntoni ja Katjan vauhdin. Hienoa, että kisajännityksestä huolimatta pystyimme molemmat tekemään tismalleen kunnon mukaiset suoritukset ja että se vielä palkittiin mitaleilla. Tästä on niin kiva jatkaa!

Mieltä lämmittää myös hyviä uintitekniikkaohjeita antaneen ja vauhdikkaita pyörätreenejä avittaneen Esan hopeamitali, Simon loistosuoritus sekä Anteron, Anun, Jussin, Jurin, Jammun, Aleksin, Sarin, molempien Tuomaiden, Jannen ja monen muun seuralaisen tyytyväiset hymyt maalissa. Iso kiitos myös seuran lippua korkealla pitäneillä, paljon valokuvia ottaneille ja hurjasti kannustaneille Katja V:lle ja Essille. Hyvä me!

Viisi päivää aikaa. Vatsan pohjassa on jo muutama perhonen. Ajatukset eksyvät vähän väliä tulevaan lauantaihin, eikä työn teosta meinaa tulla enää mitään. Muutama juttu pitäisi silti rutistaa kasaan vaikka väen väkisin.

Toisaalta on ihan hyvä, että näitä töitä on edelleen, niin jää vähemmän aikaa panikoimiselle. Mikään suuri jännittäjä en mielestäni ole, sillä niin monta kertaa olen asettanut varpaat lähtöviivalle. Mutta vähän pitääkin kutkuttaa, jotta endorfiinit saa kunnolla liikkeelle. Kisan tuoksinassa lauantaille luvattu surkea kelikin jää toivottavasti huomioimatta. Mä olen niin herkkä palelemaan, että mietin jo kauhulla, miten tarkenen pyöräillä märällä kisa-asulla 90 kilometriä, jos lämpötila on tosiaan sen +14 astetta ja vesisadetta vihmoo kaupan päälle. Irtohihat nyt lämmittää ainakin vähän ja ehkä nappaan käsiin pyöräilyhanskatkin. Vai pitäisikö sittenkin vetäistä päälle joku ohuen ohut pyöräilypaita? Hitto kun ei ole yhtään kokemuksia noin kylmästä ja sateisesta kisakelistä. Saa nähdä millaisia viime hetken virhevalintoja sitä erehtyy vielä lauantaina tekemään.

Kunnon puolesta kaikki voitava on nyt tehty. Viime viikolla otin jo melkoisen rennosti. Maanantaina lepäilin, tiistaina kävin hieronnan jälkeen uimassa rennosti pari kilometriä ja keskiviikkona juostiin Simon kanssa hissuksiin kahdeksan kilometriä. Torstaina vedettiin seurakavereiden kanssa viimeinen kovempi yhdistelmä. Uitiin vaihtelevilla vauhdeilla puolisen tuntia, pyöräiltiin 3 x 10 kilometriä kovaa ja juostiin 5 x 1000 metriä puolentoista minuutin palautuksella. Uinti kulki ihan hyvin ja pyöräilykin aika haipakkaa Esan peesissä 36km/h keskivauhdilla. Juoksutonnien vauhdit lähtivät vähän alle vitosesta ja päättyivät karvan alle neljän minuutin kilometrivauhtiin. Hyvin irtosi siis!

Perjantaina ja lauantaina pidin lepoa. Sunnuntaina poljin kevyesti 1,5 tuntia ja juoksin 30 minuuttia päälle. Molemmissa lajeissa vedin muutamia kisavauhtisia vetoja, jotta totuus ei tässä rentoillessa unohtuisi :).

Tämän viikon tavoitteena on virittää lihaksisto muutamilla lyhyillä ja terävillä treeneillä, tankkauksella, hieronnalla ja levolla kisaiskuun.

Lauantaina se on sitten menoa. Pitäkää peukkuja!

Viime viikon treenit

Ma:Lepo

Ti: Hieronta + Uintia noin 2,5 km, yht. 46 min

Ke: Kevyttä hölkkää 8 km (48min)

To: Yhdistelmätreeni: uintia 35 min (sis.vetoja) + pyöräilyä 3 x 10 km (keskivauhti 36km/h) + juoksua 5 x 1000 metriä, palautus 1,5 minuuttia. (vauhdit 4.49-3.56), yht. 2h

Pe: Lepo

La: Lepo

Su: Pyöräilyä 1,5 h + juoksua 30 min (molemmissa lyhyitä kisavauhtisia vetoja)

yht. 5 h 30 min