Muutamana viime päivänä olen pohtinut, että milloinkohan tämä alun perin arjen keventäjäksi suunnittelemani liikuntaharrastus lipsahti addiktion puolelle. Silloin viisi vuotta sitten, kun sain päähäni juosta ensimmäisen maratonini, näin säännöllinen treenaaminen ei käynyt edes mielessä. Harrastin kilpaurheilua koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan, ja kun vuonna -97 laitoin lenkkarit naulaan, ajattelin, että tämä osa elämää on nyt nähty.
Olin rapiat kymmenen vuotta käytännöllisesti katsottuna tekemättä mitään – paitsi töitä ja lapsia. Ja sen kyllä huomasi. Painoa ei ollut kertynyt muutamaa kiloa kilpavuosia enempää, mutta kunto oli romahtanut kertakaikkisen surkeaksi. Muistan vieläkin sen päivän, kun tämän uudelleen virinneen liikuntaharrastukseni myötä jaksoin taas juosta tunnin yhtä soittoa. Olo oli kuin uudesti syntyneellä! Mattotesti kertoi kuitenkin karun totuuden: maksimihapenotto oli pudonnut kilpaurheiluvuosien yli 60 millilitrasta 42:een ja aerobinen kynnys tuli vastaan jo kuuden ja puolen minuutin kilometrivauhdissa. Siitä sitä sitten lähdettiin. Nyt vajaat viisi vuotta myöhemmin maksimihapenotto on 52 millilitraa ja aerobinen kynnys on karvan alle 5.30 kilometrivauhdissa. Anakynnystä kolkuttelen minuuttia reippaammassa kyydissä, joten kehitystä, vaikkakin hitaan puoleista, on tapahtunut. Tasolle, jolle haluan taas päästä on vielä matkaa, mutta onhan tässä loppuelämä aikaa.:)
Pari vuotta sitten innostuin mieheni vanavedessä triathlonista. En muista tarkalleen, missä järjestyksessä tutustuin keneenkin, mutta pian huomasin harjoittelevani ohjelmalla ja tekeväni viikoittain vetoharjoituksia Pajulahden hallissa Katjan, Essin, Juffen, Sepen, Aleksin ja monien muiden X-tri Lahden seurakavereiden kanssa. Päämäärättömästä lenkkeilystä tulikin yhtäkkiä suunnitelmallista harjoittelua. Asetin taas itselleni tavoitteita ja huomasin sitovani lenkkarin nauhoja yhteen 4-6 kertaa viikossa. Ostin Väisäsen Katjalta hänen vanhan maantiepyöränsä ja tutustuin lajiin, jonka olin aiemmin kiertänyt tarkoituksellisesti kaukaa. Nyt ihmettelen, että miksi ihmeessä. Pyöräilyhän on ihan parasta!
Suurin harjoitusmotivaattorini taitavat kuitenkin olla lajin parista löydetyt uudet ystävät, joita tapaan treenien merkeissä parhaimmillaan neljä kertaa viikossa. En edes muista, koska olisin viimeksi juossut viikon pitkän lenkin tai käynyt uimassa yksin, ja se jos mikä on mielestäni suuri etuoikeus. Katja ja Essi ovat parhaat tsempparini. Yhteiset treenimme tekevät hyvää kropan lisäksi myös päälle, sillä treenatessa tulee puitua kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä, selvitettyä koti- ja työasioita ja ties mitä muuta. Ihan parasta (ja vieläpä ilmaista!) terapiaa! 🙂
Tätä kirjoittaessa olen junassa matkalla Helsinkiin. Tapaan ravitsemusterapeutti-Janin, jonka kanssa kirjoitamme kevään aikana kirjan liikkujan ravitsemuksesta. Se ilmestyy Gummeruksen kustantamana joskus ensi syksynä. Projektista tarttuu varmasti mukaan paljon mielenkiintoista faktaa myös omaan ruokailuun – siis ainakin teoriassa.
Treenien osalta tämä päivä on pyhitetty levolle, koska tälle illalle tuli parempaa tekemistä: ajelemme Jorviin katsomaan eilen syntynyttä pientä kummityttöämme! Eilinen juoksu & uintisetti meni suunnitelman mukaisesti, vaikka jaloissa ja olossa tuntuikin pientä väsymystä. Huomiseksi on luvattu niin hienoa hiihtokeliä, että sitä ei voi jättää hyödyntämättä. Ajateltiin Katjan kanssa sivakoida 2,5 tuntia ja tehdä 30 minuutin verryttelyhölkkä päälle rauhallisesti pk-alueella. Sitä odotellessa – hyvää viikonloppua!