Olen lukenut tämän ja eilisen päivän aikana niin monta Joroisten kisarapsaa, että kai se on kirjoitettava omakin. Pääsenpä sitten taas takaisin töiden kimppuun 🙂
Tuossa pöydällä on SM-pronssimitali. Aika uskomatonta. Ennen kisaa olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että se ei roiku minun kaulassani, sen verran kovakuntoisia tyttöjä sarjassani tänä vuonna kilpailee.
Valmistautumiseni kisaan oli lähinnä parin viikon takaisesta täydestä matkasta palauttelua. Kun muut tankkasivat hiilareita, mitä sekoittelin proteiinidrinksuja. 12 tunnin Ironman-kisa tyhjentää tehokkaasti lihasten energiavarastot ja viime viikolla yritin täyttää niitä parhaani mukaan. Tein kisaviikolla yhden lyhyen tehotreenin, pari kevyttä uintia & hölkkää ja kävin hieronnassa. Nukuin pitkiä öitä ja päiväunia. Ennen Joroisia olo tuntui hyvin levänneeltä. Lihaksiston palautuminen oli silti arvoitus.
Itse kisaan minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Oli helppo lähteä matkaan. Päivä oli lämmin, mutta ei niin tukahduttavan kuuma kuin Frankfurtissa. Auringossakin olo tuntui siedettävältä, vaikka ei minusta yhden totaalisen helleromahduksen jälkeen tullut vieläkään kuumassa kilpailemisen ystävää. Mutta voihan se olla, että lämpöönkin tottuu kerta kerralta paremmin.
Joroisilla oli juuri niin hieno kilpailla kuin muistinkin. Paikalla oli kaikki tutut ja tuntemattomat lajin harrastajat. Juttelin monien blogituttujen, vanhojen kilpakavereiden, seurakavereiden ja ties kenen muiden kanssa. Yhteenkuuluvuuden tunne oli käsin kosketeltavissa. Triathlon yhdistää ihmisiä upealla tavalla!
Ennen uinnin lähtöä ehdin istuskella toista tuntia varjossa. Jätin sekä uinti- että juoksuverkat väliin ja päätin säästellä kaikki energiat ja hikipisarat itse kilpailuun. Sen verran tuli taas sählättyä, että unohdin korvatulpat punaiseen pussiin, jonka ehdin heittää pussikasaan ennen kuin muistin koko asiaa. Sinne meni, eikä pussia enää penkomisesta huolimatta löytynyt. Uin siis ilman tulppia.
Lähtöpaukun jälkeen koitin ensimmäisen kerran ihan oikeasti spurtata matkaan. En tiedä onnistuinko muuta kuin uimaan itseni keskelle armotonta ryysistä. Tuli nyrkkiä päähän, yksi kunnon potku uimalasiin (onneksi se painui vain tiukemmalle päähän) ja toinen rintalastaan. Joku tuntui uivan koko ajan hapoilla olevien jalkojeni päällä. Parin sadan metrin jälkeen meno helpottui ja uimaan mahtui jo paremmin. Hapotkin liukenivat pikku hiljaa.
Takasuoralla kauhoin reitin oikeaa reunaa ylhäisessä yksinäisyydessä. Aina silloin tällöin huomasin uivani kaukana muista ja yritin suunnata keskemmälle. Takasuora tuntui ajallisesti kamalan pitkältä. Viimeisen käännöksen jälkeen pohdin, että aikaa on täytynyt mennä paljon. Vedot eivät tuntuneet vievän ollenkaan niin tehokkaasti eteenpäin kuin parhaimmillaan treeneissä. Viimeiset pari sataa metriä uin keskellä uintireittiä ja muiden uimareiden keskellä. Imun tunsi selvästi ja vauhtiakin tuntui tulevan lisää. Vedestä ylösnoustessa vilkaisin kelloa. Nippa nappa alle 36 minuuttia, virallisen ajanoton mukaan muutama sekunti päälle. Jes! Parannusta viime vuoteen tuli yli kolme minuuttia. Olin tosi tyytyväinen.
Pukua riisuessa Katja tuli pussinsa kanssa vierelleni ja muutama sana siinä vaihdettiin. Huomasin, että omassa sarjassani kilpaileva HelTrin Anu oli myös vaihtamassa kamppeitaan. Kiiruhdin pyörälleni ja kipitin mäkeä ylös.
Olin toiveikas pyöräilyn tuntuman suhteen, mutta se ei ollut sitä mitä toivoin. Jalat tuntuivat siltä kuin niillä olisi poljettu jo yksi yhdeksänkympin lenkki. Happoa pukkasi heti ensimmäisessä Teboilin ylämäessä. Katja polki pian ohi, samoin Anu. Koko menomatkan Rantasalmen suuntaan meno tuntui raskaalta. Takaisinpäin tullessa tuuli kääntyi myötäiseksi ja reisissäkin tapahtui pieniä elonmerkkejä. Poljin Anun ohi noin 35 kilometriä ennen vaihtoa. Pian sen jälkeen oman sarjani Nina ja Hanna viilettivät ohitseni. Toinen puolikas kulki paljon ensimmäistä helpommin. Pyöräilyyn käytin 2.42.
Vaihdossa jännitin, miltä jalat mahtavat tuntua. Pyöräillessä oikeassa takareidessä oli tuntunut pientä nippailua. Juoksuun lähtö oli kuitenkin yllättävän helppoa. Minulla ei ollut hätäpäivää. Vauhtikaan ei tosin päätä huimannut. Lähdin liikkeelle noin vitosen kilometrivauhtia, josta se vielä hiipui hieman. Hyödynsin juoma-asemat huolella. Ehkä Frankfurtin totaalikatkeamisesta oli jäänyt takaraivoon pieni peikko, joka esti astumasta mukavuusalueen ulkopuolelle.
Ajattelin myös, että keskeneräinen toipuminen täydestä matkasta kostautuisi todennäköisesti viimeistään juoksussa. Niinpä siis kipittelin lähdöstä maaliin ilman ensimmäistäkään pahan olon tunnetta. Juoksin pyörällä minut ohittaneesta Ninasta ohi heti ensimmäisen kierroksen alussa. Toisella kierroksella etureidet menivät jumiin, mutta hyvin niillä könysi vielä kolmannenkin kierroksen mäet. Anu juoksi minusta ohi kierroksen puolen välin paikkeilla, Hannaa en nähnyt missään vaiheessa, mutta Anu oli ohittanut hänetkin. Juoksun loppuaika oli varsin vaatimaton, 1.52 ja osia. Siitä huolimatta loppuaikani oli ihan kohtuullinen, 5.17. Ja sillä irtosi pronssimitali!
Tiukille se kuitenkin meni, sillä neljänneksi sijoittunut hävisi minulle vain 40 sekuntia. Toisaalta rohkeammalla juoksulla mitalini väri olisi voinut olla kirkkaampikin. Mutta kaikenlainen jossittelu on aina turhaa. Lähtökohdat huomioiden olen kisaan ja lopputulokseen enemmän kuin tyytyväinen. Kuopion perusmatkan SM-kisoissa pääsen polkemaan tuoreemmilla jaloilla ja juoksukin kulkee jo silloin toivottavasti paremmin. Ainakin aion laittaa itseni huomattavasti ahtaammalle.
Sinne siis mennään seuraavaksi, Kuopioon. Kisaan on vielä kolme viikkoa. Viime vuoden perusteella odotettavissa on jälleen hienosti järjestetty tapahtuma. Uinnista tykkään, koska se uidaan kahtena kierroksena. Pyöräilyreitti ei kuulu mutkien ja mukulakivien takia suosikkeihini, mutta se on kaikille sama. Juoksureitti sen sijaan on todella kiva. Kolme kierrosta Kallaveden rantoja seurailevalla ja mukavan tasaisella reitillä antaa edellytykset hyvän ajan juoksemiselle.
Tämä viikko menee rennosti kehoa ja mieltä palautellessa, ja lasten kanssa lomaillessa. Ensi viikolla teen pari tehokkaampaa treeniä ja seuraavalla on taas valmistautumista kilpailuun.
Koira kuorsaa jo. Taidan mennä tekemään seuraa. Sitä ennen pitää kuitenkin vielä vähän kehua meidän seuran naisia, jotka tekivät kaikki puolimatkalla huikean hienoja aikoja ja tulosparannuksia.
Rakas treenikaverini Katja Kallioinen voitti naisten 40-44-vuotiaiden sarjan ja alitti samalla reilusti viiden tunnin haamurajan. Ihan uskomattoman upea suoritus!
Toinen rakas ystäväni, Essi Pöyhönen, oli samassa sarjassa mahtavasti neljäs. Uintia hurjasti jännittänyt Essi teki ensimmäisellä puolimatkallaan valtavan tasapainoisen kisan ja yllätti itsensäkin. Hänen aikansa oli 5.26.
Samassa sarjassa Johanna Haverinen sijoittui kuudenneksi ajalla 5.31 ja paransi viime vuoden aikaansa peräti 45 minuutilla. Wwwau!
Anu Silvasti oli samassa sarjassa 11. ajalla 5.38 ja paransi uintiaikaansa yli neljällä minuutilla!
30-35-vuotiaden naisten sarjassa Sari Berggren teki huikean, yli 16 minuutin tulosparannuksen ja sijoittui upeasti seitsemänneksi ajalla 5.42.
Myös naisten yleisessä sarjassa kilpaillut, mutta virallisesti 25-29-vuotiaiden sarjaan kuuluva Susanna Huttunen teki puolimatkadebyytissään huikean hienon ajan, 5.14. (ja käytti uintiin 30.08!!!).
Näin tasaväkisiä ja kovakuntoisia ikänaisia ei taida muista seuroista löytyä 🙂
Go X-tri Lahti girls!