Tulipahan taas juostua aivan loistava maraton! Berliini ei ole pettänyt vielä kertaakaan, olen juossut siellä neljä vuotta peräkkäin ennätykseni. Reitti on tasainen ja nopea, ja järjestelyt aina viimeisen päälle hienosti hoidettu. Tunnelma lähtöviivalla, yhdessä 40 000 muun juoksijan kanssa, oli jälleen kerrassaan upea!
Hienoista puitteista huolimatta olin lähtöviivalla epävarmempi kuin ehkä koskaan ennen. Olin ollut ihan kunnon flunssassa edellisen viikon. Sen lisäksi edellisen viikon työstressi oli jotain aivan ennen kokematonta. Kirjoitin viiden päivän (ja yön) aikana 15 erimittaista artikkelia, joista jokainen vaati 1-3 haastattelua per teksti. Yrittäjälle työt tulevat ryppäissä ja sille, että ne kasautuivat juuri viime viikolle, en kerta kaikkiaan mahtanut mitään.
Loppuviikon viimeisillä ja keveillä lenkeillä juoksu ei kulkenut mihinkään ja iltaisin seuraamani leposyke oli juuri ja juuri alle 60. Yöllä uni ei tullut silmään ja tuntui, että koko kroppa kävi aivan ylikierroksilla. Tankkauskin jäi melko laihaksi.
Mutta niin sitä vaan lähdettiin matkaan. Juoksu tuntui yllätyksekseni ihan älyttömän kevyeltä. Juostiin Essin kanssa yhtä matkaa ja katseltiin kellosta, että vauhti asettui helposti 4.45-4.50 väliin. Puolimatkan väliaika oli 1.41 ja osia. Siis mun Garminin ja Essin Polarin mukaan. Oltiin siinä vaiheessa taas juostu jo yli 400 metriä ylimääräistä, niin kuin noilla isoilla massamaratoneilla aina käy. Virallisella puolimatkan viivalla väliaika oli 1.43.
Kolmeenkymppiin asti juoksu kulki tosi hyvin ja vielä 34 kilometrissäkin mentiin Essin kanssa yhtä matkaa. Sitten jäin Essistä metrin ja pian kaksi. Yhtäkkiä eroa olikin jo parikymmentä metriä ja sitten hän hävisi näkyvistä. Vasempaan lonkkaan iski sietämätön kipu ja sitä varoessa saman jalan pakara meni aivan kramppiin. Viimeiset seitsemän kilometriä oli kyllä melkoista toispuolikinkkausta. Mutta en ollut ainoa. Viimeisillä kilometreillä reitin varrella näkyi taas hurjasti kävelijöitä, venyttelijöitä ja muita kramppien kanssa taistelijoita. Kipu kuuluu maratonilla asiaan ja tokkopa ne viimeiset kilometrit ovat helppoja kellekään.
40 kilometrin kohdalla Simo pyyhkäisi hirmu vauhtia ohi. Peesiin ei ollut mitään jakoa, mutta vähän sain taas omaakin vauhtiani nostettua. Garminin mukaan maraton tuli täyteen ajassa 3.25. Maaliin oli siitä vielä kilometri matkaa. Virallinen kello pysähtyi ajassa 3.30.27, mikä on mun uusi ennätys ja hieno päätös pitkälle kaudelle! Koko meidän poppoo – Essi, Late, Simo ja minä – juoksi oman ennätyksensä. Simon ja Essin kanssa tultiin minuutin sisällä maaliin, eikä huikean ekan maratoninsa juossut Latekaan jäänyt meistä kuin kolme minuuttia. Varsin onnistunut reissu siis!
Sen verran tuosta ajasta tai pikemminkin massamaratonien iänikuisesta ylimatkan juoksemisesta jäi hampaankoloon, että ensi keväänä tai syksynä kipaisen maratonin jossakin kotimaan pikkukisassa, jossa matkaa kertyy tismalleen maratonin verran. Joutseno kutsuu, tai Vantaa. Mun Garminia pidän melko luotettavana matkamittarina, vaikka toki siinäkin saattaa jokunen metri heittoa tulla. Pari viikkoa sitten juoksemallani Jyväskylän Finlandia-puolimaratonilla se näytti matkaksi 21.21 kilometriä. Viime kevään alimittaisella HCR:llä reitti oli Garminin mukaan 330 metriä liian lyhyt. Virallinen totuus taisi olla 380 metriä. Että tokkopa tuo kilometrillä heittää, vaikka keskellä isoa kaupunkia juostiinkin.
Niin tai näin, olen tyytyväinen siitä, että maratonilla vauhtikestävyyteni on kehittynyt hyvän harppauksen viime vuodesta. Tästä on hyvä jatkaa kohti ensi kesää, Frankfurtin Ironmania ja muita koitoksia! Nyt huilin pari viikkoa ja sitten aloitellaan taas uutta kautta.
Mukavia syystreenejä itse kullekin!