Kävin eilen juoksemassa puolimaratonin Jyväskylässä. Alun perin olin menossa sinne vain Simon huoltajaksi, mutta viikolla alkoi tehdä kovasti mieli päästä itsekin mukaan juoksemaan. Lauantaille luvattiin hienoa juoksusäätä ja ajattelin, että voisin hyödyntää hyvin järjestetyn tapahtuman viimeisenä pitkänä ja maratonvauhtisena harjoituksena ennen Berliiniä.
Sen kummempaa valmistautumista tai tankkausta en puolimaratonia varten tehnyt. Viikolla harjoitukset jäivät työkiireiden takia vähän vähemmälle, joten pientä kevennystä tuli tehtyä lähinnä olosuhteiden pakosta.
Lauantai-aamuna hajasijoitettiin lapset naapureiden hoteisiin ja lähdettiin ajelemaan kohti Jyväskylää. Olin jälki-ilmoittautumistiskillä minuutin yli yhden, joten pääsin viime metreillä mukaan. Istuskeltiin Kuokkalan graniitin maanalaisessa betonibunkkerissa vähän toista tuntia ja tapettiin aikaa seurailemassa ihmisiä ja höpöttelemällä Pietun ja Eijan kanssa.
Puoli kolmen paikkeilla lähdettiin ulos tekemään pientä verryttelylenkkiä ja nuuhkimaan ilmaa. Lämpötila oli jossain +20 kieppeillä, mikä tuntui syyskuun puoliväliin ihan riittävän lämpimältä. Mulle sopisi hyvin vähän viileämpikin.
Lähdin ensi kertaa matkaan sykemittarin kanssa. Aiemmilla maratoneilla & puolikkailla en ole koskaan sykevyötä pitänyt, lähinnä refluksitautini takia. Jos ylävatsaa ja ruokatorvea alkaa poltella, kiristävä panta rintakehän ympärillä ei todellakaan helpota asiaa. Refluksini on kuitenkin pitänyt hiljaiseloa jo niin pitkään, että rohkaistuin laittamaan sykevyön. Tarkoitukseni oli juosta puolikas maratonvauhtia ja katsoa, miltä se näyttää sykkeiden valossa.
Juoksu lähti liikkeelle köykäisesti. Kilometrivauhdit menivät melko tarkkaan 4.45.-4.55 väliin. Hitaimman juoma-asemakilometrin vauhti oli muutaman sekunnin yli viisi minuuttia. Alkuun olisi taas tehnyt mieli päästellä paljon kovempaa, mutta kerrankin maltoin mieleni. Seurasin sykettä ja pyrin pitämään sen aerobisella kynnykselläni, noin 160:ssa. Hoin itselleni, että älä purista, älä purista…
Maalissa kello pysähtyi aikaan 1.43.13. Keskivauhti oli 4.53 ja keskisyke 163. Tuntuman ja vauhdin puolesta kelpo juoksu. Tuota sitten vaan Berliinissä toinen puolikas lisää! Tosin tällä kokemuksella tiedän jo, että kolmenkympin jälkeen se maraton käytännössä vasta alkaa. Sen jälkeen kaikki teoriat voi heittää romukoppaan.
Hyvänä päivänä juoksu kulkee kevyesti loppuun asti, huonona viimeinen kymppi on ihan kaamea. Viime vuonna jouduin kävelemään Beriinissä lonkkakivun takia pienen matkaa jo 24 kilometrin kohdalla ja ottamaan buranan. Heikkoa hetkeä kesti puolisen tuntia. Sitten kipu helpotti ja juoksu lähti taas kulkemaan. Viimeiset kaksi kilometriä juoksin koko maratonini kovinta vauhtia ja maaliin tulin omassa silloisessa ennätysajassani, 3.37.
Keväisellä Tukholman maratonilla ennätys parani kolmella minuutilla aikaan 3.34. Berliinissä lähden taas yrittämään 3.30 alitusta. Menee tai ei mene, ei sillä niin väliä. Kesän tavoitteeni on jo saavutettu, enkä Berliiniin viime syksynä ilmoittautuessani tiennyt osallistuvani täyden matkaan triathloniin viittä viikkoa aiemmin.
Siitäkin huolimatta odotan jo innolla taatusti hauskaa reissua Saksanmaalle Essin, Laten ja Simon kanssa, ja sitä käsin kosketeltavan upeaa tunnelmaa, joka vallitsee Tiergarten puistossa aamulla ennen kahdeksaa, 40 000 juoksijan seisoessa samalla lähtöviivalla. Berliinissä reitin varrella on yli miljoona katsojaa ja 80 bändiä, siis keskimäärin kaksi per kilometri! Kannustus on valtavaa ja musiikin desibelit välillä niin korkealla, että korviin sattuu. Omia musiikkivehkeitä ei siis todellakaan tarvitse kantaa mukana 🙂
Berliini on jo yhdestoista maratonini. Kaksi kertaa olen joutunut heittämään leikin kesken, kummallakin kertaa Tukholmassa. Berliinissä olen juossut joka kerta oman ennätykseni. Olisi mahtavaa, jos niin kävisi nytkin!