Elin viime viikon kasvisruoalla. Kokeilu liittyi työn alla olevaan juttuuni, jossa pureudutaan suomalaisten liialliseen lihansyöntiin. Päätin siis kokeilla itsekin, miten tällaiselta vannoutuneelta lihansyöjältä onnistuu elämä pelkällä vihreällä.
Täytyy myöntää, että ei ollut helppoa. Syön joka päivä muutenkin paljon kasviksia ja hedelmiä, mutta silloin esimerkiksi salaatin kyljessä on lähes aina jokin helppo ja täyttävä proteiininlähde, yleensä kanaa. Kun sitä ei ollut, tunsin olevani pulassa. Pavut ja herneet eivät houkuttele maullaan ja soija tuntui keinotekoiselta lihan korvikkeelta. Tofua en testannut, ehkä olisi pitänyt. Pääasiassa tein lounaaksi salaatteja ja päivälliseksi kasviskeittoja, jotka pitivät huonosti nälkää. Huomasin rapistelevani leipäpussia tämän tästä ja etsiväni kaapilta vähemmän terveellistä syötävää. Kun en saanut ruoasta riittävästi energiaa, täytin energiavajettani tyhjillä hiilihydraateilla. Jäätelöä meni varmaan koko kesän edestä.
Hiilarien mättämisestä huolimatta painoni putosi viikossa kilon. Vaaka on käynyt 57 kilossa viimeksi teini-iässä, jolloin olin tasan yhtä pitkä kuin nyt, 171 senttimetriä. Myönnän auliisti tarkkailevani päivittäin sekä vaakaa että peiliä. Harjoittelen tavoitteellisesti ja syön terveellisesti, koska haluan jaksaa arjessa, pysyä terveenä ja kehittyä lajissani, mutta myös näyttää urheilulliselta. Minulle se tarkoittaa sopivan lihaksikasta ja kohtuullisen rasvatonta vartaloa, johon en varmaan koskaan ole absoluuttisen tyytyväinen. Sitä lihasta ja etenkin polkuvoimaa aiotaan muuten hankkia Katjan kanssa syksyn aikana reilusti lisää, mutta kirjoittelen siitä enemmän vähän tuonnempana.
Jos en harrastaisi tällaista kestävyyslajia, olisin varmasti huomattavasti tarkempi syömisieni suhteen, kasvattaisin salilla lihasta ja jumppaisin illat pitkät hullun lailla. Triathlonissa hulluuteeni pysyy melko hyvin aisoissa. Kun treenaa keskimäärin kymmenen tuntia viikossa, saa syödä melko vapaasti ilman lihomisen pelkoa. Tai no – niin vapaasti kuin nyt koskaan osaan syödä. Tiedän liiankin hyvin, kuinka paljon jokainen ylimääräinen mukana kannettava kilo vaikuttaa juoksussa kilometrivauhtiin. Toisaalta tiedän senkin, että äärimmäisestä laihuudesta ei ole tällaisessa kestävyyttä ja voimaa vaativassa lajissa hyötyä. Työni puolesta olen perehtynyt ravitsemukseen melkoisen hyvin, mikä on ollut äärettömän mielenkiintoista. Miinuspuoli siinä on se, että tunnen tarkasti eri ruokien ja ravintoaineiden energiasisällöt ja oman energiankulutukseni. Tieto lisää tuskaa. Herkkuja ei vaan tee enää mieli niin kuin ennen.
Painoa, sen keräämisen helppoutta ja pudottamisen vaikeutta on spekuloitu Katjan ja Essin kanssa lukemattomilla lenkeillä, vaikka meillä kellään ei ihan oikeasti ole asian suhteen mitään hätää. Mutta nainen on nainen, vaikka voissa paistaisi. Aina voisi olla vähän kevyempi ja ainakin uskotella itselleen, että sitten se tossu vasta liikkuisikin. Joka tapauksessa on ihan hauska olla hetkellisesti edes vähän kevyempi kuin vielä viime viikolla ja mielenkiintoista nähdä, kuinka nopeasti menetetty kilo palaa normiruokavalion myötä takaisin.
Juokseminen on tuntunut tällä viikolla aivan ihanalta. Berliiniin on kolme viikkoa aikaa. Toivotaan, että samat fiilikset jatkuvat lähtöviivalle asti.