Kuukausi: syyskuu 2013

Viime päivinä olen miettinyt sanaa rohkeus monesta eri näkökulmasta. Olen ihastellut seurakavereideni Anun ja Katjan tekemiä rohkeita ja ennakkoluulottomia juoksuja, joiden ansiosta he juoksivat kauden jo lähestyessä loppuaan omat hienot ennätyksensä puolikkaalla ja maratonilla.

Treenikaverini Katja juoksi viime lauantaisella ennätysmaratonillaan ensimmäisen puolikkaan vain kaksi ja puoli minuuttia  omaa puolimaratonennätystään hitaammin. Minun mielestäni se jos mikä on rohkeutta! Anu on puolestaan pistellyt kymppiä ja puolikasta vauhtia, jota hän ei ole juossut minun tietääkseni kovin kauaa edes harjoituksissa. Puolikkaan ennätyksensä hän juoksi lähes samaa vauhtia kuin sitä edeltäneen kympin kisansa. Ihan huikeaa ennakkoluulottomuutta ja kehitystä!

Oma rohkeuteni punnitaan ensi lauantaina Berliinissä. Jotenkin se tuntuu vain tuntuu olevan haudattuna jonnekin melko syvälle. Olen mukavuusaluejuoksija. Ehkä olen juossut jo liian monta maratonia tietääkseni, miten pitkä viimeinen kymppi voi huonona päivänä olla. Voi kuin muistinsa saisikin niiltä osin deletoitua.

Mutta ehkäpä tällä kertaa olen rohkea. Unohdan viime päivinä kiusanneen flunssan, pitkän kauden rasitukset ja rallattelen menemään tavoitevauhtia niin kauan kuin jaksan. Uskaltaisinpa juosta vähän kovempaa kuin olen mielessäni suunnitellut ja voi kun se tuntuisi kevyeltä!

Meni miten meni, pitkä kausi on ensi sunnuntain jälkeen ohi. Sen jälkeen pidän pari viikon kevyen jakson ennen uuden harjoituskauden alkua. Mutta sitä odotankin jo innolla! On ihan mahtavaa aloittaa voimanhankintakausi ja uintitreenit ja saada molempiin vähän uutta näkökulmaa itseään viisaammilta.

Uutta pöhinää

Ollaan Katjan kanssa jo hahmoteltu ensi kauden harjoittelun runkoa. Meidän molempien ensi kesän päätavoitteena on Ironman-kisa, mulla Frankfurtissa ja Katjalla Kalmarissa. Koska tuosta kisasta ajallisestikin vietetään puolet pyörän päällä, on meidän tavoitteena vahvistaa syksyn aikana pyöräjalkoja, jotta kammet liikkuvat ensi kesänä entistäkin helpommin ja vahvemmin kolmenkympin tuolla puolen.

Ajatteltiin olla rohkeita ja kokeilla niin harjoittelussa kuin kisoissakin uusia juttuja. Todennäköisesti ajetaan ensi kesänä enemmän pyöräkisoja ja ehkä (pari)tempoakin, ihan vaan huvin ja virkistyksen vuoksi. Kerran kuukaudessa haastamme itsemme ylittämään mukavuusrajan, tavalla tai toisella. Aina siihen ei tarvita numerolappua.

Talvella tehdään joka tapauksessa paljon peruskuntoa hiihtäen, hiihto-juoksu-yhdistelmillä & trainerilla. Juoksukuntoa hiotaan uomiinsa tuttuun tapaan kevään aikana, kun valmistaudutaan puolikkaalle ja maratonille. Mutta niistä lisää tuonnempana. Syksy koittaa ensin ja sen suunnitelma menee karkeasti ottaen näin:

Loka-joulukuu: Voimanhankintapainotteinen PK1.

–        2 x viikossa puntti (toinen ”pyöräjaloille”, toinen koko keholle ja ”uintikäsille”). Punttia ennen 30-60 minuuttia juoksua.

–        1 x viikossa hyppelykuntopiiri (voi olla myös esim. Attack-tunti) + 1 h traineria tai pyöräilyä Vierumäen kuplassa.

–        1-2 x viikossa uinti, jota ennen 30-60 minuuttia juoksua.

–        1 x viikossa tv-reipas kymppi tai esim. 6 x 8 x tonnin vedot ulkona. Ei hampaat irvessä.

–        1 x viikossa pitkä juoksu, sauvavaellus tai yhdistetty juoksu & sauvarinne. Kesto 2-4 h.

Kaikkia edellä mainittuja ei tehdä kaikilla viikoilla, mutta noilla harjoituksilla mennään pääpiirteittäin jouluun asti. Silloin alkaa PK2, jolloin puntti- ja uintikerrat vähenevät yhteen ja keskitytään hiihtämiseen sekä hiihdon ja juoksun yhdistelmiin. Joku viisas on sanonut, että kestävyyttä voi harjoitella varastoon, mutta yhtäkkiä sitä ei saa mistään lisää. Meiltä sitä ei tule ainakaan puuttumaan 🙂

Tuomas H. treenailee meidän kanssa jatkossa aiempaa enemmän ja mukana on tietenkin myös Essi aina kun aikataulut sopivat yhteen. Tervetulleita ovat kaikki muutkin, jos meidän aikataulut ja vauhdit vain kelpaavat. Yhdessä treenamisesta saa aina enemmän irti kuin yksin tekemisestä ja sitä paitsi se on paljon hauskempaa!

Nähdään treeneissä:)

Kävin eilen juoksemassa puolimaratonin Jyväskylässä. Alun perin olin menossa sinne vain Simon huoltajaksi, mutta viikolla alkoi tehdä kovasti mieli päästä itsekin mukaan juoksemaan. Lauantaille luvattiin hienoa juoksusäätä ja ajattelin, että voisin hyödyntää hyvin järjestetyn tapahtuman viimeisenä pitkänä ja maratonvauhtisena harjoituksena ennen Berliiniä.

Sen kummempaa valmistautumista tai tankkausta en puolimaratonia varten tehnyt. Viikolla harjoitukset jäivät työkiireiden takia vähän vähemmälle, joten pientä kevennystä tuli tehtyä lähinnä olosuhteiden pakosta.

Lauantai-aamuna hajasijoitettiin lapset naapureiden hoteisiin ja lähdettiin ajelemaan kohti Jyväskylää. Olin jälki-ilmoittautumistiskillä minuutin yli yhden, joten pääsin viime metreillä mukaan. Istuskeltiin Kuokkalan graniitin maanalaisessa betonibunkkerissa vähän toista tuntia ja tapettiin aikaa seurailemassa ihmisiä ja höpöttelemällä Pietun ja Eijan kanssa.

Puoli kolmen paikkeilla lähdettiin ulos tekemään pientä verryttelylenkkiä ja nuuhkimaan ilmaa. Lämpötila oli jossain +20 kieppeillä, mikä tuntui syyskuun puoliväliin ihan riittävän lämpimältä. Mulle sopisi hyvin vähän viileämpikin.

Lähdin ensi kertaa matkaan sykemittarin kanssa. Aiemmilla maratoneilla & puolikkailla en ole koskaan sykevyötä pitänyt, lähinnä refluksitautini takia. Jos ylävatsaa ja ruokatorvea alkaa poltella, kiristävä panta rintakehän ympärillä ei todellakaan helpota asiaa. Refluksini on kuitenkin pitänyt hiljaiseloa jo niin pitkään, että rohkaistuin laittamaan sykevyön. Tarkoitukseni oli juosta puolikas maratonvauhtia ja katsoa, miltä se näyttää sykkeiden valossa.

Juoksu lähti liikkeelle köykäisesti. Kilometrivauhdit menivät melko tarkkaan 4.45.-4.55 väliin. Hitaimman juoma-asemakilometrin vauhti oli muutaman sekunnin yli viisi minuuttia. Alkuun olisi taas tehnyt mieli päästellä paljon kovempaa, mutta kerrankin maltoin mieleni. Seurasin sykettä ja pyrin pitämään sen aerobisella kynnykselläni, noin 160:ssa. Hoin itselleni, että älä purista, älä purista…

Maalissa kello pysähtyi aikaan 1.43.13. Keskivauhti oli 4.53 ja keskisyke 163. Tuntuman ja vauhdin puolesta kelpo juoksu. Tuota sitten vaan Berliinissä toinen puolikas lisää! Tosin tällä kokemuksella tiedän jo, että kolmenkympin jälkeen se maraton käytännössä vasta alkaa. Sen jälkeen kaikki teoriat voi heittää romukoppaan.

Hyvänä päivänä juoksu kulkee kevyesti loppuun asti, huonona viimeinen kymppi on ihan kaamea. Viime vuonna jouduin kävelemään Beriinissä lonkkakivun takia pienen matkaa jo 24 kilometrin kohdalla ja ottamaan buranan. Heikkoa hetkeä kesti puolisen tuntia. Sitten kipu helpotti ja juoksu lähti taas kulkemaan. Viimeiset kaksi kilometriä juoksin koko maratonini kovinta vauhtia ja maaliin tulin omassa silloisessa ennätysajassani, 3.37.

Keväisellä Tukholman maratonilla ennätys parani kolmella minuutilla aikaan 3.34. Berliinissä lähden taas yrittämään 3.30 alitusta. Menee tai ei mene, ei sillä niin väliä. Kesän tavoitteeni on jo saavutettu, enkä Berliiniin viime syksynä ilmoittautuessani tiennyt osallistuvani täyden matkaan triathloniin viittä viikkoa aiemmin.

Siitäkin huolimatta odotan jo innolla taatusti hauskaa reissua Saksanmaalle Essin, Laten ja Simon kanssa, ja sitä käsin kosketeltavan upeaa tunnelmaa, joka vallitsee Tiergarten puistossa aamulla ennen kahdeksaa, 40 000 juoksijan seisoessa samalla lähtöviivalla. Berliinissä reitin varrella on yli miljoona katsojaa ja 80 bändiä, siis keskimäärin kaksi per kilometri! Kannustus on valtavaa ja musiikin desibelit välillä niin korkealla, että korviin sattuu. Omia musiikkivehkeitä ei siis todellakaan tarvitse kantaa mukana 🙂

Berliini on jo yhdestoista maratonini. Kaksi kertaa olen joutunut heittämään leikin kesken, kummallakin kertaa Tukholmassa. Berliinissä olen juossut joka kerta oman ennätykseni. Olisi mahtavaa, jos niin kävisi nytkin!

Elin viime viikon kasvisruoalla. Kokeilu liittyi työn alla olevaan juttuuni, jossa pureudutaan suomalaisten liialliseen lihansyöntiin. Päätin siis kokeilla itsekin, miten tällaiselta vannoutuneelta lihansyöjältä onnistuu elämä pelkällä vihreällä.

Täytyy myöntää, että ei ollut helppoa. Syön joka päivä muutenkin paljon kasviksia ja hedelmiä, mutta silloin esimerkiksi salaatin kyljessä on lähes aina jokin helppo ja täyttävä proteiininlähde, yleensä kanaa. Kun sitä ei ollut, tunsin olevani pulassa. Pavut ja herneet eivät houkuttele maullaan ja soija tuntui keinotekoiselta lihan korvikkeelta. Tofua en testannut, ehkä olisi pitänyt. Pääasiassa tein lounaaksi salaatteja ja päivälliseksi kasviskeittoja, jotka pitivät huonosti nälkää. Huomasin rapistelevani leipäpussia tämän tästä ja etsiväni kaapilta vähemmän terveellistä syötävää. Kun en saanut ruoasta riittävästi energiaa, täytin energiavajettani tyhjillä hiilihydraateilla. Jäätelöä meni varmaan koko kesän edestä.

Hiilarien mättämisestä huolimatta painoni putosi viikossa kilon. Vaaka on käynyt 57 kilossa viimeksi teini-iässä, jolloin olin tasan yhtä pitkä kuin nyt, 171 senttimetriä. Myönnän auliisti tarkkailevani päivittäin sekä vaakaa että peiliä. Harjoittelen tavoitteellisesti ja syön terveellisesti, koska haluan jaksaa arjessa, pysyä terveenä ja kehittyä lajissani, mutta myös näyttää urheilulliselta. Minulle se tarkoittaa sopivan lihaksikasta ja kohtuullisen rasvatonta vartaloa, johon en varmaan koskaan ole absoluuttisen tyytyväinen. Sitä lihasta ja etenkin polkuvoimaa aiotaan muuten hankkia Katjan kanssa syksyn aikana reilusti lisää, mutta kirjoittelen siitä enemmän vähän tuonnempana.

Jos en harrastaisi tällaista kestävyyslajia, olisin varmasti huomattavasti tarkempi syömisieni suhteen, kasvattaisin salilla lihasta ja jumppaisin illat pitkät hullun lailla.  Triathlonissa hulluuteeni pysyy melko hyvin aisoissa. Kun treenaa keskimäärin kymmenen tuntia viikossa, saa syödä melko vapaasti ilman lihomisen pelkoa.  Tai no – niin vapaasti kuin nyt koskaan osaan syödä. Tiedän liiankin hyvin, kuinka paljon jokainen ylimääräinen mukana kannettava kilo vaikuttaa juoksussa kilometrivauhtiin. Toisaalta tiedän senkin, että äärimmäisestä laihuudesta ei ole tällaisessa kestävyyttä ja voimaa vaativassa lajissa hyötyä. Työni puolesta olen perehtynyt ravitsemukseen melkoisen hyvin, mikä on ollut äärettömän mielenkiintoista. Miinuspuoli siinä on se, että tunnen tarkasti eri ruokien ja ravintoaineiden energiasisällöt ja oman energiankulutukseni. Tieto lisää tuskaa. Herkkuja ei vaan tee enää mieli niin kuin ennen.

Painoa, sen keräämisen helppoutta ja pudottamisen vaikeutta on spekuloitu Katjan ja Essin kanssa lukemattomilla lenkeillä, vaikka meillä kellään ei ihan oikeasti ole asian suhteen mitään hätää. Mutta nainen on nainen, vaikka voissa paistaisi. Aina voisi olla vähän kevyempi ja ainakin uskotella itselleen, että sitten se tossu vasta liikkuisikin. Joka tapauksessa on ihan hauska olla hetkellisesti edes vähän kevyempi kuin vielä viime viikolla ja mielenkiintoista nähdä, kuinka nopeasti menetetty kilo palaa normiruokavalion myötä takaisin.

Juokseminen on tuntunut tällä viikolla aivan ihanalta. Berliiniin on kolme viikkoa aikaa. Toivotaan, että samat fiilikset jatkuvat lähtöviivalle asti.

Siis lihaksisto. Pää olisi jo ihan valmis kunnon juoksulenkeille, mutta kroppa kertoo, että ihan vielä ei kannata huhkia liikaa. Kolme päivää jaksoin kisan jälkeen pitää totaalilepoa. Sitten oli jo pakko päästä pyörälenkille. Perjantaina kipiteltiin Essin kanssa Messilän 17 kilometrin metsälenkki ihan hissuksiin. Lauantaina juoksin 40 minuutin saunalenkin ja tänään kävin kiertämässä Katjan ja Mirkan kanssa samaisen Messilän lenkin. Hengityksen ja jaksamisen puoleen tuntuma on tosi hyvä, mutta jalat kertovat, että energiavarastoissa on vielä vajetta. Olen silti iloisesti yllättynyt siitä, miten hyvin olen toipunut täyden matkan rasituksesta. Joskus aiemmin olin paljon enemmän romuna pelkän maratonin jälkeen.

Polarin kertomaa

Mulla on tapana seurailla palautumistani ja elimistön rasitustilaa Polarin RC3GPS:n kuntotestillä sekä mittaamalla iltaisin ennen nukkumaanmenoa lepokeskisykettä kymmenen minuutin ajalta. Tuo Polarin kuntotesti mittaa kuntoa puhtaasti sykevälivaihtelusta ja antaa sen perusteella arvion maksimaalisesta hapenotosta (VO2max.). Kesällä, juuri ennen Joroisia, VO2-lukuni oli parhaimmillaan 56. Joroisten jälkeen, kun olin selvästi tavallista väsyneempi, leposyke oli korkealla ja VO2 putosi 53:een.

Kolme päivää Pajulahden kisasta tein taas kuntotestin. Huomasin, että leposykkeeni on tavallista matalampi, mutta meinasin silti pudota sohvalta, kun kello ilmoitti VO2-lukemakseni 64. Lenkeillä syke on ollut tasoa etana. Lauantain saunalenkillä kipittelin vähän alle kuuden minuutin vauhtia ja lopussa vähän reilua vitosta. Lenkin keskisyke oli 121 ja maksimisyke 127. Mulle ihan uusia ja suorastaan naurettavan matalia lukemia. Tässä tapauksessa ne taitavat kyllä kertoa enemmänkin hermoston rasitustilasta kuin elämäni parhaasta kunnosta. Mielenkiinnolla silti odotan, miten ne tässä tulevina viikkoina muuttuvat. Olisihan se hauskaa, jos tuosta täydestä matkasta saisi jonkinlaisen superkompensaation aikaiseksi Berliinin maratoniin mennessä 🙂

Ilman mittaria

Vaikka Berliinin maraton on tosiaan vielä edessä, niin siihen valmistautumisesta en ajatellut ottaa sen suurempia paineita. Näin syksyn tullen on aivan ihana juosta metsän siimeksessä ilman minkäänlaista piippaajaa tai kelloa. Ajattelin myös aloittaa pikku hiljaa lihaskuntoharjoittelun ja käydä seuran vuorolla uimassa. Viikonloppuisin voisi tehdä pitkiä juoksu-kävely- tai sauvavaelluksia ja pinnistellä Messilässä sauvarinteessä.

Toki teen Berliiniä varten muutamia tasavauhtisia ja kovempia treenejä, mutta niiden aika on vasta sitten, kun jalat tuntuvat taas omilta. Ensi viikon menen vielä ihan fiiliksen mukaan.

Nautitaan syksystä!

PS. Joroisten ilmoittatuminenkin on jo tehty! Tosin en ole vielä ollenkaan varma, olenko edes viivalla, koska Frankfurtin Ironman kilpaillaan vain kahta viikkoa aiemmin. Halu päästä mukaan on kuitenkin sen verran kova, että jos toivun Frankfurtista yhtä hyvin kuin viime viikonlopun kisasta, niin olen varmasti mukana – vaikka vain sitten fiilistelemässä Suomen parasta ja hienointa triathlontapahtumaa!