Nyt ei sanat oikein riitä. Eilen kyynelet tulivat silmään monta kertaa, niin iloinen ja onnellinen olin oman ikäluokkani triathlonin puolimatkan SM-pronssimitalista. Aikani oli 5.14.58. Siis juuri se, johon arvelin nappisuorituksella pystyväni.
Viimeisen, kilpailuun valmistavan viikon aikana pohdin monta kertaa vuoden aikana tekemiäni hyviä harjoituksia. Sitä, kuinka lokakuussa päätettiin Essin kanssa, että ennen joulua käydään uimassa ainakin 15 kertaa. Aattoon mennessä uintikertoja oli kasassa jo parikymmentä ja kevään aikanakin kävin sitkeästi kauhomassa pari kertaa viikossa. Eilinen uintiaikani 39.02 oli pari minuuttia huonompi kuin odotin, mutta kovassa aallokossa uin kuitenkin muutaman minuutin kovempaa kuin oman sarjani voittaja ja kakkonen. Kovakaan aallokko ei pelottanut ja jaksoin hyvin loppuun asti. Kaakeileiden tuijottelusta oli siis selvästi apua.
Talvella tehtiin Katjan kanssa ensimmäistä kertaa tunnollisesti punttia ja hiihdettiin enemmän kuin koskaan. Salilla tanko niskan takana kyykkäillessä puhuttiin monta kertaa, että on se kumma, jos pyörän kammet ei ala tällä menolla liikkua. Ja eilen ne kyllä liikkuivat, 34,2 km/h keskivauhdilla koko 90 kilometrin matkan, vaikka vastatuuli oli välillä melkoinen. Pyöräilyni loppuaika 2.37 oli viisi minuuttia kovempi kuin olin kaavaillut. Pyöräilyajassa hävisin sarjani voittaneelle Jaanalle vajaat neljä minuuttia ja toiseksi kovinta vauhtia polkeneelle neloselle kolme minuuttia. Kun he ohittivat minut reilut 15 kilometriä ennen maalia hienoilla aika-ajopyörillään, niin kieltämättä tunsin pientä välinekateutta. Ensi vuonna minullakin on toivottavasti samanlainen menopeli alla.
Juoksussa uskoin pystyväni pitämään viiden minuutin kilometrivauhtia vaikka millaisen pyöräilyn jälkeen. Kevään maratonille valmistavien harjoitusten ja lukuisten pitkien lenkkien jälkeen arvelin tasaisen juoksun olevan yksi vahvuuksistani. Alku lähtikin hyvin liikkeelle, mutta jo toisella kierroksella jaloissa alkoi tuntua pieniä kramppinykinöitä. Ensimmäistä kertaa minkään kisan aikana söin matkan aikana tarjolla olleita suolakurkkuja jokaisella kierroksella ja upotin sormeni syvälle suola-astiaan aina kun sellainen tuli nenän eteen. Kolmas kierros oli kaikkein vaikein, vauhti putosi väkisin 5.30 tuntumaan. Viimeisellä kierroksella sain nostettua sitä hieman, mutta sitten vasemman jalan päkiän alle hankautuneet rakot alkoivat hankaloittaa menoa. En muista, että olisin koskaan tuntenut niin kokonaisvaltaista uupumusta kisan loppumetreillä kuin eilen, edes maratoneilla.
Parisataa metriä ennen maalia ohitseni pyyhälsi sarjassani toiseksi sijoittunut Niina, mutta hopean vaihtuminen pronssiin ei harmittanut maalissa yhtään. En olisi pystynyt juoksemaan loppua yhtään kovempaa. Koko kisasta juoksu oli kuitenkin se, josta jäi eniten hampaankoloon. Pääsin reilut puoli minuuttia alle oman ”häpeärajani” , 1.50, mutta jatkossa tuosta on saatava ainakin se viisi minuuttia pois. Uinnista pystyn puristamaan paremmassa kelissä pois muutaman minuutin, samoin pyöräilystä. Silloin viiden tunnin haamurajakin olisi jo aika lähellä!
Eilisen päivän onnen tunnetta lisäsi myös se, että rakas treenikaverini ja kilpasiskoni Katja voitti oman sarjansa, 40-44 -vuotiaat! Kyllä huomaa, että yhdessä on treenattu, sillä juoksua lukuun ottamatta meidän vauhdit olivat aivan identtiset. Noustiin järvestä lähes sekunnilleen yhtä aikaa ja tultiin pyöräilyn vaihtoon aivan peräkanaa. Jo ennen kisaa sanoin Katjalle, että juoksussa meidän ero on kymmenen minuuttia hänen hyväkseen ja niinhän se lopulta olikin, lähes sekunnilleen. Hyvin tunsin oman kuntoni ja Katjan vauhdin. Hienoa, että kisajännityksestä huolimatta pystyimme molemmat tekemään tismalleen kunnon mukaiset suoritukset ja että se vielä palkittiin mitaleilla. Tästä on niin kiva jatkaa!
Mieltä lämmittää myös hyviä uintitekniikkaohjeita antaneen ja vauhdikkaita pyörätreenejä avittaneen Esan hopeamitali, Simon loistosuoritus sekä Anteron, Anun, Jussin, Jurin, Jammun, Aleksin, Sarin, molempien Tuomaiden, Jannen ja monen muun seuralaisen tyytyväiset hymyt maalissa. Iso kiitos myös seuran lippua korkealla pitäneillä, paljon valokuvia ottaneille ja hurjasti kannustaneille Katja V:lle ja Essille. Hyvä me!
