Kuukausi: huhtikuu 2013

Kävin taas polskimassa Vierumäellä märkäpuvulla. Uintituntuma ei ollut sieltä vahvimmasta päästä, mutta päätin silti kokeilla, mitä kello näyttää 1000 metrin testiuinnin päätteeksi. Etenkin, kun viime kerran uintiaika jäi vähän arveluttamaan.

Loppuaika oli 17.06. Ihan ok vauhtia, kai. Alku lähti aika reippaasti, jossakin puolen välin paikkeilla alkoi olkapäissä vähän painaa, mutta lopussa jaksoin taas vähän kiristää tahtia.

Kyllä tuo märkäpuku vaan meikäläistä jelppaa. Uin tonnin päälle muutamia satasia kellon kanssa ja pyrin pitämään vauhdin suurin piirtein samana kuin tonnin uinnissa. Ajat oli 1.41-1.43 kantturoissa. Ilman märkkäriä treenivauhdit per satanen hallissa on 1.55. pintaan. Kiitos vaan sille, joka on keksinyt tuollaisen mainion kelluttavan kumipuvun:)

Ennen uintia kävin kokeilemassa Vierumäen kuplahallissa Newtonin juoksukenkiä, jotka sain testattavakseni. Kengät ovat aivan ihanan väriset ja istuvat jalkaan kuin sukka. Olisin niin toivonut, että ne tuntuvat hyvältä myös juostessa – mutta ei.

Kengät pohjassa on erikoinen korotus, joka vaimentaa iskuja tehokkaasti etenkin päkiäaskeltajilla. Kenkä on muutenkin suunniteltu pääasiassa päkiällä ja kokojalalla askeltaville ja sen rakenne ohjaa päkiäskellukseen voimakkaasti. Mun oikea päkiä ei vaan tuosta korokkeesta tykännyt. Vasempaan jalkaa kenkä tunti tosi hyvältä, mutta oikean jalan korkeampi holvikaari ei innostunut siitä ollenkaan.

Yritin vuoron perään kiristää ja löysentää nauhoja, mutta lopputulos oli se, että parin kilometrin verkan ja muutamien rentojen 200 vetojen jälkeen oikean jalan päkiä oli ihan puuduksissa. Harmi, sillä noin täydellisesti istuvaan juoksukenkään en ole vielä eläessäni törmännyt.

Newton on etenkin triathlonistien suosiossa, enkä ihmettele sitä ollenkaan. Tossu on todella kevyt ja sen sisäosa on niin pehmeä ja saumaton, että ilman sukkia pärjää vallan mainiosti. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan!

Mun kenkäongelmani pysyy kuitenkin ennallaan. Kuukausi sitten ostetut Adidaksen Adizero Tempot on lestiltään aavistuksen liian kapeat. Molemmat pikkuvarpaat ovat hankautuneet rakoille. Ostin Adidakset, koska lukemani ja kuulemani mukaan monivuotiset ystäväni, Asicsin DS Trainerit, ovat kokeneet tänä vuonna muutoksen, joka ei ole ollut läheskään kaikkien mieleen. Muun muassa Katja sanoi, että kengät eivät rullaa ollenkaan niin hyvin kuin aiemmat Dessut ja ovat myös kovemman oloiset. Hän osti pari viikkoa sitten toiset Asicsin GT-2000 –kengät ja sanoo, että juoksutuntuma on huomattavasti mukavampi kuin uusilla Dessuilla.

Pitänee siis lähteä kenkäkauppaan (taas) ja koittaa löytää jokin kevyt, neutraali, hyvin istuva ja ”Dessumainen” kenkä. Huoh.

Huomenna sitä en kuitenkaan vielä tee. Jos sää sallii, lähden maanantain tavoin iltapäivällä pyörälenkille. Sitä ennen kutsuu nukkumatti. Öitä!

Kisakausi on avattu! Käytiin Katjan ja siskoni Ansun kanssa juoksemassa Länsiväylä-juoksu. Ajatuksena oli testata puolimaratonin vauhtia kahden viikon päästä juostavaa Helsinki City Runia varten ja tehdä samalla hyvä ja pitkä (17,6,km) tv-kova harjoitus.

Tämän viikon treenit olivat aavistuksen verran kevyempiä kuin yleensä, mutta se oli enemmänkin sattumaa kuin suunnitelmallista. Tiistain reippaan juoksutreenin jälkeen olin suunnitellut meneväni keskiviikkona pyöräilemään. Työt venyivät kuitenkin sen verran myöhään, että pyöräily jäi haaveeksi. Ja lopulta juoksukin. Pidin siis lepopäivän ja naputin konetta yömyöhään.

Torstaina tehtiin Katjan kanssa hyvä treeni: juostiin kahdeksan kilometrin verkka, mikä sisälsi kolme kertaa Liipolan kilometrin mittaisen mäen ennen seuran uintivuoroa. Altaassa kelattiin lähinnä edestakaisin. Sekaan mahtui potkuja, pullaria ja reippaita viisikymppisiä. Ihan hyvä setti.

Perjantaina mentiin Simon kanssa seuran uintivuorolle. Kauhominen jäi alle kolmeen kilometriin, mutta tuntuma oli ihan vahva. Mä olen jopa alkanut tykkäämään uinnista!

Lauantaina oli niin ihana auringonpaiste, että pyörän selkään oli pakko päästä. Lähdettiin Simon kanssa kiertämään Pennalan lenkkiä ja sanoin, että mennään sitten ihan vaan hiljaa pyöritellen, jotta mun jalat ei mene ennen sunnuntain juoksua totaalisen tukkoon. Mutta eihän se ihan niin mennyt. Joka kerta kun Simo meni keulaan, niin vauhti nousi yli kolmeen kymppiin. Eikä siinä mitään, tokihan sellaista voi polkea, mutta mielelläni vähän himmailen, jos seuraavana päivänä on yritys juosta vähän reippaammin. Peesistä kuuluu siis pienehköä nalkutusta:) Mutta ei ne jalat siitä onneksi tukkoon menneet.

Sunnuntaiaamuna mietin herätessä, että onko pakko jos ei halua. Miten ihminen voikin jännittää niin paljon yhtä numerolappua ja sitä, että pitäisi mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Automatkalla Espooseen mahassa kiersi ja suu oli kuiva kuin santapaperi. Perillä olo kuitenkin helpottui. Jälki-ilmoittautumisen jälkeen lähdettiin tekemään alkuverkkaa ja siitä sujuvasti vessajonon kautta lähtöpaikalle.

Lähtöviivalla ei jännittänyt oikeastaan enää yhtään. Ajattelin, että lähden juoksemaan omaa, hyvää, rentoa ja reipasta vauhtia, jossa en joudu puristamaan yhtään. Menen siis sitä vauhtia, kun jalat luontevasti kuljettavat, oli se sitten mitä tahansa. Toivoin tekeväni ehjän ja tasapainoinen juoksun, jossa pystyn koko ajan säätelemään vauhtiani ja kiristämään loppua kohden.

Varovaisuus vauhdinjaossa johtuu siitä, että mun tähänastiset yritykset juosta puolimaraton edes kohtuullista vauhtia ovat päättyneet umpisurkeasti. Viime vuonna juoksin HCR:n 1.48, eikä syksyn toinen puolikaskaan mennyt kuin 1.45. Molemmissa viiden minuutin vauhdin pitäminen tuntui jostain syystä aivan ylivoimaiselta. Se on kummallista siihen nähden, että kaikilla kolmella viime vuoden maratonilla puolimatkan väliaika oli 1.45 kantturoissa. Vauhtikestävyyden ylärekisterissä on siis todellakin ollut petrattavaa.

Sunnuntain suunnitelma toteutui varsin onnistuneesti. Vauhti asettui heti ensimmäisiltä kilometreiltä 4.45 hujakoille ja siinä se pysyi varsin helposti. Vauhti oli sellaista, että pystyin juttelemaan muiden juoksijoiden ja siskoni kanssa. Vähän niin kuin viime vuoden maratoneilla. Välillä mietin, että pitäisi jo kiristää, mutta en sitten kuitenkaan kiristänyt. Tyydyin juoksemaan omalla mukavuusalueellani.

Maalissa fiilis oli hyvä. Vaikka vauhti ei ole vieläkään kovin hääviä, oli se minulle jo ihan kelvollista. Jatkamalla samaa keskivauhtia (4.44) puolimaratonin loppuaika olisi ollut 1.40. Ja se olisi minulle jo hyvä suoritus!

Länsiväylästä jäi sellainen olo, että jos vain uskaltaisin laittaa itseni ahtaammalle, matkavauhdista voisi saada tiristettyä viidestä kymmeneen sekuntia pois. Pitänee siis seuraavien parin viikon aikana kerätä uskallusta:)

Viime viikko hujahti ihan älyttömän nopeasti. Tiistaisen uinnin jälkeen suunnittelin tekeväni keskiviikkona reippaan juoksulenkin. Olin ajatellut juosta verkkojen päälle 2 x 4 kilometriä reipasta, mutta koska kello oli jo yli kahdeksan ennen kuin ehdin lenkille, päädyin juoksemaan lyhyemmän tasavauhtisen reippaan.

Lenkille lähtiessä jalat tuntuivat aivan älyttömän jäykiltä. Viikonlopun puntti oli näköjään vähän turhankin tehokas, koska takareidet olivat edelleen niin jumissa, että juokseminen tuntui aluksi aivan kammottavan jäykältä. Seitsemän kilometrin reippaan aikana hengitys kulki hyvin, mutta päästä lähtenyt käsky juosta kovaa ei tuntunut välittyvän jalkoihin asti. Päätin, että punttailut on nyt tältä keväältä tehty. Lihaskuntoa voi ylläpitää muullakin tavoin ja niin, ettei koko kroppa ole viikon kestävässä jumissa.

Lenkin saldoksi jäi 4.45 keskivauhti ja lievä ketutus. Olisin halunnut pystyä parempaan. Sykkeestä ei ollut hajua, koska Garminin sykeanturista on patteri loppu. Pitänee vaihtaa hetkeksi Polariin.

Torstaina juostiin Katjan kanssa kuuden kilsan alkuverkalla pari kertaa Liipolan mäkeä ees sun taas. Sitten mentiin vajaaksi tunniksi uimaan. Uinti kulki ihan mukavasti ja koko treenistä jäi hyvä mieli.

Koska olin suuntaamassa viikoksi naapurustosta koostuvan joukon kanssa Tahkolle, juoksin viikon pitkän lenkin Essin kanssa jo perjantaiaamuna. Kipiteltiin parikymppiä hissukseen karvan alle kuuden minuutin vauhtia. Oli kiva juosta ihan tarkoituksellisesti rauhassa.

Jalkojen olotilan perusteella päätin, että viikon treenit olivat tässä. Lauantaina kyllä osallistuttiin Tahkolla Extreme Runiin, mutta sitä nyt ei voi varsinaisesti treeniksi laskea. Hiki tuli ja niin oli hauskaa, että silmäluomia painoi vielä maanantainakin:)

Uuden treeniviikon aloitin perinteisesti levolla. Katjan kanssa soiteltiin ja sovittiin, että tiistaina juostaan vähän napakampi setti. Odotin mielenkiinnolla, miltä olotila tuntuisi parin kevyen päivän jälkeen.

Tiistai-illan juoksuiloittelu aloitettiin Essin ja Katjan kanssa parin kilometrin verkalla. Sen jälkeen juostiin kymppi periaatteella kilometri kovaa/kilometri reipasta. Kovan vauhdit olivat 4.30-4.40 haarukassa ja reippaan 5.-5.10 välissä. Juoksu maittoi hyvin. Tunnustelin hengitystä ja jalkoja ja yritin pitää askeleen rentona. Jalat eivät vieläkään olleet mitenkään superkevyet, mutta viime viikkoon nähden parannus oli jo melkoinen. Koko 12,5 kilometrin setin keskivauhti alkuverkka mukaan lukien oli 5.05 ja mun keskisyke 155. Tosin huomasin, että Polar oli taas tehnyt ekan kymmenen minuutin aikana jotain ihan omaa, hullunkorkeaa sykekäppyrää ja käynyt pari kertaa kahdessasadassa. Että se siitä keskisykkeen luotettavuudesta. Treenistä jäi joka tapauksessa hyvä fiilis ja sellainen olo, että kun jalat saa kunnolla auki, niin vauhtiakin tulee lisää.

Huomenna ajateltiin mennä Katjan kanssa ulos pyöräilemään, jos sää on edes kohtuullinen. Torstaina on vuorossa perinteinen juoksu & uinti ja perjantaina jälleen uintia. Viikonlopun suunnitelmat ovat vielä vähän auki – ainakin Länsiväyläjuoksun osalta.

Pitänee hetki vielä tuumailla, josko sitä jo uskaltaisi pukea numerolapun rintaan. HCR odottaa joka tapauksessa jo parin viikon päässä, joten silloin sitä on uskaltauduttava viimeistään.

Kävin testaamassa uutta märkäpukua ja päätin jo matkalla hallille uida 1900 metrin testiuinnin. Koska laskuissa pysyminen on 25 metrin altaassa harvinaisen hankalaa, nappasin Garminin matkaan ja kellotin kierrokset jokaiselta 250 metriltä. Viiteen viisikymppiseen pysyn juuri ja juuri laskuissa, mutta sen pidempää en itseeni luota 🙂

Uin parisataa verkkaa ja säätelin samalla laseja, jotka tuntuvat taas vuotavan vähän joka kulmasta. Kiroilin mielessäni, että on se vaan harvinaisen hölmöä, että märkäpukuun on valmis sijoittamaan monta sataa euroa, mutta muutaman kympin laseista ei tunnu löytyvän yksiäkään hyviä.

Lähdin testiuintiin liikkeelle rennon reippaasti. Yritin keskittyä rauhallisiin ja rentoihin vetoihin ja hengitykseen joka kolmannella vedolla. Puku lämmitti ihan kiitettävästi. Vierumäen uimahallin suurista ikkunoista aurinko mollotti altaaseen vielä ilta kuudelta täydellä terällä.

Matka eteni tasaiseen tahtiin. Lasit olivat sen verran huurussa, että en nähnyt sekunnilleen 250 metrin väliaikoja, mutta sen verran näin  pikaisella vilkaisulla, että minuuttiluku alkoi aina nelosella. Siitä päättelin myös pysyneeni laskuissa.

Vasta viimeisellä 150 metrillä uskalsin kiristää tahtia. Viimeisessä päädyssä löin käden seinään, kellon kiinni ja kiskoin lasit silmiltä. Hetken aikaa tuijotin epäuskoisena kellon lukemaa. 34.38. Ei voi olla totta. Monta minuuttia paremmin kuin uskalsin edes kuvitella!

Olin lopputuloksesta niin hölmistynyt, että marssin suoraan suihkun kautta pukuhuoneeseen ja kotimatkalle. Pohdin koko kotimatkan mielessäni, olinko sittenkin laskenut väärin. Mutta ei. Kellottamieni kierrosten mukaan olin laskenut oikein. Märkäpuku on siis ainakin hyvä ja uintikin on selvästi kehittynyt viime vuodesta, jolloin uin Joroisilla saman matkan 40 minuutissa. Sen verran jäin kuitenkin pohtimaan lopputulosta, että aion uusia testiuinnin ensi viikolla.

Mutta eipä tuota avovedessä porukassa uintia ja altaassa yksin kauhomista voi tietenkään verrata. Eikä tuolla ajallakaan juuri muuta väliä ole kuin omalle korvien välille. Nyt tiedän pystyväni uimaan ihan kohtuullisesti, kunhan vain suunnistan suoraan, enkä ui itseäni hapoille vielä ensimmäiselle poijulle.

Vähän hymyilyttää silti 🙂

Tämän viikon harjoituksellisena tavoitteena oli palautella kroppaa viime viikon rasituksesta. Viime viikonvaihteessa iskenyt flunssa meinasi torpata koko viikon treenit, mutta taisinkin selvitä siitä muutaman päivän niiskutuksella.

Maanantain pitkällä lenkillä jaloissa tuntui, että edellisviikolla on poljettu. Reidet olivat kuin kaksi raskasta tukkia, mutta eivätpä nuo hiljaista köpöttelyä juuri haitanneet. Juostiin Katja ja Mirkan kanssa Lahdessa pari vuotta sitten järjestetyistä veteraanien MM-kisoista tuttu puolimaratonlenkki, joka oli GPS:n mukaan yhden huoltoasemalla tehdyn mutkan kanssa tasan 22 kilometriä.

Maanantai-iltana kurkku tuntui karhealta ja seuraava yö meni pitkälti nenää niistäessä. Tiistaina jätin hallivedot suosiolla välin, ryystin Finrexiniä ja keskityin loputtoman pitkältä tuntuvan juttulistan lyhentämiseen. Ihan viisas veto, sillä kunnon tauti taisi hiipiä takavasemmalta ohi.

Keskiviikkona makoilin sohvalla puoli unessa, kun Katja soitti ja pyysi lenkille kaveriksi. Olin harkinnut jonkinlaista kevyttä kipittelyä, mutta Katjan kanssa tulikin juostua ihan kunnon lenkki, 12 kilometriä, josta 4 kilometriä juostiin reippaasti. Askel ei ollut vieläkään höyhenen kevyt ja limaa lensi, mutta tuntuma oli jo parempaan päin.

Torstaina juostiin Katjan kanssa seitsemän kilometrin verryttelylenkki ennen seuran uintivuoroa. Uitiin pullareilla ja laudalla, ja otettiin lyhyitä vetoja. Saatiin Lehtisen Opalta hyviä tekniikkavinkkejäkin. Etukäteen odotin uintia hieman kauhulla, sillä edellisestä kunnon uintikerrasta oli vierähtänyt jo pari viikkoa. Ihan kohtuullisesti tuo meni siihen nähden.

Jatkoin kadoksissa olleen uintituntuman etsintää perjantaina Essin kanssa. Uitua ei tullut varmaan kuin 1500 metriä, mutta päivä olikin enemmän aktiivista lepoa. Oli kiva nähdä seurakavereita ja tietenkin Essiä ja höpötellä vähän sitä sun tätä. Uintikaan ei tuntunut yhtään pöllömmältä.

Lauantaina juoksin viikon toisen pitkän lenkin Katjan ja Elinan kanssa. Juffekin oli alkumatkan juttelukaverina. Kierreltiin kuivia teitä ja pitävää asfalttia etsien Mukkulan ja Kilpiäisten kautta takaisin Pikku-Veskulle ja sieltä Jalkarannan suuntaan. Viimeiset kolme kilometriä paineltiin Elinan toiveesta 4.40 vauhtia. Jalat tuntuivat paljon paremmilta kuin alkuviikosta, eikä tuo lopun kiihdytyskään ihan huonosti mennyt. Reilun kahdenkympin lenkin keskivauhti oli Polarin mukaan 5.33. ja mun keskisyke 146. Ihan kelpo lukemia molemmat.

Sunnuntaina tehtiin Katjan kanssa terävä juoksu-puntti-uinti yhdistelmätreeni. Nähtiin Esakin vilaukselta Pikku-Veskulla. Alle kuuden kilsan verkka, päälle jalkojen kuritusta rautojen kanssa ja lopuksi 1500 metriä kauhomista mummoja ohitellen. Tuohon uintiin meinasi kyllä mennä hermot, mutta sitten ajattelin, että minkäs teet. Se jatkuva ohittelu ja puikkelehtiminen nyppi niitä mummoja varmaan ihan yhtä paljon kuin meikäläisiäkin 🙂

Kokonaisuudessaan viikko oli oikein hyvä paluu juoksun ja uinnin äärelle. Juoksukilometrejä kertyi kokonaisuudessaan ilahduttavat 68, uintikertoja kolme ja punttia kerran. Ensi viikon tavoitteena on päästä jälleen pyörän selkään, tehdä yksi pitkä, yksi kevyt ja yksi reipas juoksu lenkki ja yhdistää johonkin edellä mainituista uintia ja  lihaskuntotreeni. Koska ensi viikonloppu vierähtää mukavassa seurassa Tahkolla, pitää viikon treenit organisoida hieman eri tavalla kuin aiemmin. Mutta sehän on vain itsestä kiinni 🙂